Pimp my pikkujoulut

Rakkaus repii ja raatelee, ja toisaalta leijun yhä pilvissä. Se mun unelmien poikamies alkaa olla uinut satimeen ihan nätisti, eikä muuten kutsu enää itseään poikamieheksi! Nopeaa toimintaa, jes, Jenny tykkää toiminnan miehistä! Se sen liero bestis näyttelee yhä keskisuurta roolia elämässämme, kai se on vaan kestettävä. Koitin varovasti vihjata kundilleni ettei laskisi liikaa sen huijarin varaan – huonoin seurauksin. Kundifrendini oli heti puolustamassa ja pauhaamassa paatoksella kun vain hieman kokeilin kepillä jäätä. Ja pahinta on just toi yhdistelmä: kun ihminen puhuu suurella tunnelatauksella, muttei tiedä mistä puhuu. Okei, elä sitten kuplassasi ja usko kieron kaverisi olevan luottamuksen arvoinen. Turpaasi saat, ennemmin tai myöhemmin. Ja olet jo monesti saanutkin, muttet raukka tiedä sitä.

Sanotaan, että rakkaus on niin hirveän vaikeaa ja raastavaa. Mun tapauksessa se itse rakkaus ja meidän suhde ei ole, ongelmia tuo täysin ulkopuolinen tekijä! Kuinka turhauttavaa. Ehkä silti tässäkin pätee ne perusparisuhdesäännöt, osat yks ja kaks: tee kompromisseja, ole hienotunteinen ja “agree to disagree”, vaikka tietäisitkin olevasi oikeassa ja toinen täysin pihalla. Jos naisen saa tolaltaan vaikkapa ikää tai painoa epäimartelevasti kommentoiden, saa miehen näköjään - kaljuuntumisen ohella - arvostelemalla näiden kavereita. “Mokoma nainen, mitä sinä muka miehistä tiedät? Väitätkö minua huonoksi ihmistuntijaksi?”

Saan taas todeta itselleni kuinka moniin miehiin pätee sama kuin moniin naisiin: ei voi elää niiden kanssa eikä ilman. Ei se sukupuolesta kiinni ole, vaan persoonista. Silti, nyt intensiivisesti miehen kanssa aikaa vietettyäni ymmärrän taas todella tyttöjen iltojen merkityksen! Jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla lakisääteinen tyttöjen- ja poikien ilta vähintään kerran kuussa. Käydään myös juhlimassa samassa seurueessa - ja enemmän niin päin - mutta välillä on todella tarpeeseen tehdä jyrkät jaot omiin leireihin, keskittyä kavereihin ja jutella vain naisten tai miesten juttuja.

Nyt alkaakin taas mainio bilesesonki. Mun kolmekybäset korkkaa viimeistään pikkujoulukauden alkaneeksi. Mä rakastan joulua – ja pikkujouluja! Monet ei vaan osaa järjestää hyviä pikkujouluja, vaikka se mun vinkkelistä onkin äärimmäisen helppoa. Ehkä ryhdyn “pimp my pikkujoulujuhla”-konsultiksi.

Pikkujouluilla on omat kornit perinteensä suomalaisessa kulttuurissa. Koko vuoden ihmiset pönöttävät duuneissaan niska jumissa ja sitten kerran vuodessa vedetään rehelliset lärvit ja sekstaillaan duunikavereiden kanssa, avaudutaan tai haistatellaan pomoille tai kollegoille ja podetaan vuosisadan morkkista seuraavana päivänä. Jennyllä on tähän ratkaisu: häivy duunipikkujouluistasi hyvän sään aikana, eli nauti alkuillan hyvästä tunnelmasta ja luiki “omiesi luo” pakoon viimeistään puolenyön jälkeen, kun alkaa katastrofi-keitto hiljalleen kuplia. Vaikka meille Simonkadulle on helppo karata varsinkin mistäpäin keskustaa tahansa ja ilta voi jatkua vauhdikkaasti, mutta turvallisissa olosuhteissa. Ja jos duunipikkujoulusi ovat meillä, sinä onnekas, voit isoissa tiloissa valita seuraasi myös duuniporukan ulkopuolelta.

Älä kuitenkaan rasvaile hirttosilmukkaa krapula-ahdingossasi sikäli vaikka se pako duunipikkujouluista epäonnistuu, sillä koko muu Suomi on samassa jamassa. Yhteisöllinen, jaettu häpeä on paljon helpompi kestää. Vertaistukea löytyy mistä vain; joka kolmannen Facebook-statuksessa esiintynee liskojen yö (ja ne muut kaksi kolmasosaa potee varmaan sitä kanssa vaikkei julkisesti myönnäkään). Kun oikein sydän jyskyttää ahdistuneena, voit lohduttautua sillä ettet todellakaan ole ainoa ja että jonkun liskodisko on varmasti vielä pahempi kuin omasi!

Valmiina hauskaan sesonkiin,

Jenny Woo