Viikonpäivät, Jennyn tyyliin

Keskiviikkoklubeilla on ollut taas hillitön meno ja näinä iltoina onkin saneltu loppuviikon teema. Putket keskiviikosta sunnuntaihin on vähintäänkin kesäisin aivan must. Niin kauan kuin on alle nelkyt, ainakin! Ja senkin jälkeen on mun mielestä turha jäädä eläkkeelle, vaikken katsokaan pahalla vaan kerran-pari viikossa ulkona käymistä. Mun viikot toistaa samaa, mainiota kaavaansa. Maanantai on oltava mahdollisimman tehokas, mutta startatakseen viikon voi koko päivän paahdettuaan mennä yksille – ihan siksi, että se on maanantaisin mukamas kiellettyä. Tiistai-iltana alkaa jo taas hymyilyttää, eikä tartte enää kauaa rimpuilla “all work and no play”- tilassa. Keskiviikkona rankan työpäivän jälkeen juhlitaan rankasti. Torstaitasottavat kuuluvat tietenkin töiden jälkeen asiaan, torstaisin kuuluu mennä hyvällä seurueella ulos syömään ja parille, nauramaan edellisen illan kommelluksille. Perjantai voi olla joko pehmeä “bilettämään, mutta seuraavaa iltaa ennakoiva, ehkä ennen pilkkua kotiin ja jatkot väliinjättävä” tai sitten “Thank God It´s Friday” - tyylinen malttamaton ja estoton pommi-ilta kaikkine herkkuineen. Lauantai riippuu tietysti hieman perjantaista. Pehmeä lasku viikonloppuun-perjantai tietää hervotonta maailmanlopun meininkiä lauantaina, kun taas T.G.I.F – himorilluttelut vie veronsa seuraavasta päivästä ja tällöin ilta saattaa alkaa vasta aika myöhään. Kreisibailaus onnistunee tässä jälkimmäisessäkin tapauksessa, mutta peliajan puute täytynee korvata sillä, että samppapulloa ja shottiprikkaa tilataan pöytiin ensihetkistä alkaen, ei mitään small talk-mojitoja tai viinibaarissa notkumista. Ja sunnuntai..sunnuntai on mun suosikki. Oli jatkot pidetty tai ei, nukuttu tai ei, kuuluu brunssi aina ohjelmaan. Korjaussarjaa ei kuulu kiskoa aamupäivän ankaruuteen, vaan pieneen pään kivistykseen popsitaan särkylääkkeen ohella tuhti luksusbrunssi, joka pitää sisällään korkeintaan lasin-pari Möttöstä tai vastaavaa. Brunssin jäkeen on luvallista palata himaan tekemään välikuolema, mutta vain päästäkseen taas illalla näyttäytymään ilman pandarinkuloita silmien ympärillä. Sunnuntaibailaamiseen mun mielestä voi intoutua jos tietää kykenevänsä maanantaina töihin siitä huolimatta. Kuten minä.

Madonna oli muuten just niin hyvä kuin toivoinkin. Mimmi on viiskytjotain ja täyttä terästä, seksiä ja asennetta! Kroppa kunnossa, liikkeet hallussa ja näkee naamasta, ettei ole lakannut saamasta. Epäkiinnostavaa, kun lehdet muokkaa siitä kaikenmaailman frankenstein-juttuja. Show oli mieletön ja jatkot meillä Woossa teki kunniaa teemalle.

Flow oli ja meni myöskin, fantastinen tapahtuma. Lily Allen saa kaikki mun sympatiat, so what jos tirauttaa parit kyyneleet? Ihan inhimillistä, veti silti hyvän keikan. Ja se elää omalla tyylillään, nauraa aidosti ja laukoo mitä sylki suuhun tuo. Diggaan sen kursailemattomuudesta sekä hahmona että musiikissa. Perez Hilton vois jättää sen rauhaan, turhaa napinaa. Kumpikohan ois parempaa bileseuraa, Madonna vai Lily? Lily ois varmasti villimpi, mutta Madde on legenda..vaikea valinta!

Rapusesonki jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaan. Snapsilauluihin alkaa kyllästyä, mutta ihme kyllä ravut maistuu vielä. Tosin lokakuussa alkaa olla jo se sama efekti kuin tequilantäyteisen illan jälkeen; ajatuskin suolasta ja sitruunasta kuvottaa. Aikansa kutakin.

Loppuun pitänee ruotia viime viikkojen henkilökohtaiset ruusuja ja risuja – toiminnot. Paljon risuja ketjupolttamisesta! Lakko on siis paitsi aikanaan rikottu, nyt täysin epärealistinen alkavaksi lähiaikoina uudestaan. Kumman kauniisti katoaa savu kesäyöhön, eihän se keuhkoihin mene ollenkaan. Katsotaan sitten syksyn myötä, josko taas täyttäisin tikkarivarastoja ja liimailisin laastareita. Ruusuja annan itselleni kovasta kisakunnosta niin lenkkipoluilla kuin klubbaillessakin. Ei yhtä ainutta hengästysten tai haukotusten sarjaa, vaan täydellä sykkeellä joka kerta. Virtaa löytyy vaikka muille jakaa! Muut alkaa varmaan jossain vaiheessa kyllästyä mun energiavarastojen ehtymättömyyteen..mutta mä en! Hurmiosta huomiseen, paneudun hauskoihin projekteihin ja riemuitsen rinta rottingilla riekkumisesta niiden välissä! Elämä nyt vaan on aika ihanaa kun sen elämisen taidon oivaltaa.

More is more,

Jenny Woo

Akvavitinkatkuisia ajatuksia

Maailman kaunein ääni on tietenkin samppapullon auki poksahtaminen. Joku väitti, että vastasyntyneen ensikiljaisu olisi vielä maagisempi, mutta tämä lienee makuasia. Tai no joo, ehkä se jälkimmäinen on koskettavampi, mutta kuplivabotlan poksahdus on taatusti rentouttavampi. Elämän ja elämisen ihanuudesta kertoo kumpikin ääni. Jos ikinä synnyttäisin, pitäis kyllä olla Dompat jäissä valmiina siitä selvittyäni.

Elokuu starttasi, mahtava meno jatkuu vaan. Rapusesonki on tietenkin alkanut ja nyt on kekkereissä rampattava kyllästymiseen saakka. Syyskuun loppuun mennessä mä alan varmaankin muistuttamaan yhtä isoa hiton rapua. Mutta että on hauskaa..helan går!

Vihdoinkin Madonna Suomessa, tätä ei todellakaan voi missata! Britney oli ookoo esileikki ja Madonna toimii itse aktina. Odotukset on kohtalaisen korkeat, daami saa luvan lunastaa ne! Ainoa varsinainen skeptisyys häppeningiin liittyen sijoittuu turvajärjestelyihin ja hätätilanteiden händläämiseen. Suomalaiset on vielä niin lapsenkengissä tän kokoluokan tapahtumien järjestämisessä; toivotaan, ettei meininki tuu muistuttamaan Pamplonan härkäjuoksuja. Ehkä lippujen suurehko hinta rajoittaa asiakaskunnan edustusta tietyssä määrin eli karkeasti yleistettynä voitaisiin varmaankin olettaa “kypsempää” yleisöä ja täten kypsempää käytöstäkin. Nähtäväksi jää.

Viime viikolla tapahtui jotain todella erikoista. Mun keskiviikkobileissä joku kundi tuli höpöttelemään tyylillä jonka mukaan tuntisimme toisemme jostakin. Koska en kehdannut arroganttis-narsistisen vaikutelman antamisen pelossa kysyä, mitä kautta oikein mahdamme olla tuttavia, pistin klassisesti kaverin hoitamaan homman. “Mitä kautta sä tunnetkaan Jennyn?” oli viaton cocktailkutsukysymys, johon olisi voinut vastata “Yhteisiä ystäviä” tai “Vuosien takaa – en edes muista enää mitä kautta”, mutta sen sijaan herra Raadollinen Rehellisyys lausui: “Ne oli yhet kuumat hotellijatkot joskus Madridissa..juotiin aamuun ja päädyttiin harrastamaan ryhmäseksiä tosi kovalla kokoonpanolla”. Frendiltä pärskähti Caipiroskat suusta ja näin sen ilmeestä sillä sekunnilla, että vastaus oli jotenkin groteski. Pikapalaverin jälkeen naistenhuoneessa tultiin siihen tulokseen, että vastaus taisi kuin taisikin pitää paikkansa, mutta että kyseinen tyyppi on moukkamainen leveilijä, jolla ei ole tilannetajua tai käytöstapoja edes henkensä pitimiksi. Mikä pässi! Mitä jos kysyjä olisi ollut joku muu kuin ystäväni – eikä tämä mies edes tiennyt meitä ystäviksi. Sitäpaitsi mulla ei ollut siinä setissä piirun vertaa sutinaa sen idiootin kanssa. Kyllä: ryhmäseksissäkin voi käydä niin, ettei kaikki osapuolet edes tee mitään keskenään. Toisin sanoen tämä uros EI päätynyt seksikumppanien listalleni, enkä ota morkkista, jos moinen takapiru ei heti kasvo(saati sitten nimi-)muistiini palautunut. Plus, whatever happens in Madrid, stays in Madrid?

Jenny and the Cityssä ei hirveesti ehdi haukotella, yllätyksellisyyden elementti ei hälvene näemmä mulle itsellenikään. Ja tämä on hyvä asia. Yllätykset on pelkkää bonusta, koska päivänä jolloin niitä ei enää tule olet todennnäköisesti kuolettavan tylsistynyt - tai ihan vaan kuollut. Aina pitää olla juonenkäänteitä ja jännitystä. Ei liikaa, mutta juuri sopivasti.. Kaikkeen ei voi eikä pidä varautua ja paras tapa “varautua” hauskaan iltaan on asenne, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuukin, jollekin, joka ilta.

Crash boom bang,

Jenny Woo