Juon samppanjaa, siis olen

Huh hellettä, virkkoi huora kirkossa hikoillessaan. Tämä nainen ei ole kirkossa kerennyt ravaamaan, mutta jostain syystä samaistun tällä hetkellä huora-poloiseen. Ehkä, koska duunimotivaatio on tähän aikaan vuodesta heikonpuoleinen ja samppa maistuu paremmalta kuin koskaan. Biletäpinät non-stop, vatsanpohjassa perhosia joka ke, pe, la -ja su! En mä kylläkään hikoile vain työnteon ja juhlimisen herkän balanssin uhmaamisesta aiheutuvasta morkkiksesta, sillä biletys on itse asiassa osa mun työnkuvaa. Jenny on nyt tehnyt jotain tuhmaa, eikä taidakaan pystyä ignooraamaan paheitansa yhtä hyvin kuin luuli. Jos yhä kiemurtelen morganeissa sinä päivänä, kun seuraavaa blogia ehdin taas kirjoittaa, paljastan ehkä tekoseni. Juuri nyt.. kohtaan yksin sormia heristelevät demonini.

Paljon ehtii tapahtua näin parin viikon väliajoin. Mun kesäklubeilla on ollut törkeän hyvä meno, mutta myös juhannus ja Gay Pride toi taas lisää hauskuutta ja häppeningiä viime viikkoihin. Tänä vuonna en ehtinyt marssimaan kauniin sateenkaarikansan keskuudessa, mutta kulkue oheistapahtumineen oli kuulemma ollut onnistunut, taas kerran. Suomessa jengi ei ehkä ole vielä oivaltanut Priden potentiaalia karnevalistis-kumouksellisena, liberaalina ja äärimmäisen positiivisena tapahtumana, johon voi ottaa osaa myös ei-gay-väestö. Tottakai pohjimmiltaan Priden sanoma on se sosiaalisen ja kulttuurisen ylpeyden ja oikeuksien puolesta taisteleminen, mutta mä korostaisin seksuaalisen monimuotoisuuden ja ihan seksuaalisuuden itsensä julistamista. Mun mielestä Prideen pitäisi ottaa osaa jokaisen seksuaalisen olennon! Seksikästä marssia hyvän asian puolesta, mitä sitä mutkistamaan sen kummemmin. Fag hag kiittää ja kuittaa.

En vuodata pitkää suruvirttä Michael Jacksonin kuoleman johdosta, mutta kieltämättä kirpaisi hieman. Toisaalta jokainen jenkkiroskalehtensä huolella syynännyt on jo vuosikausia tiennyt, ettei Jackolla enää kauaa henki pihise. Varsinkin vikat puoli vuotta melkein joka viikko on rustattu pikkuartikkeli “Is Jacko dying?” - otsikoin. Olihan se aivan kuolleen näköinenkin, sori nyt vaan, jo kauan ennen kuolemaansa. Ja istui pyörätuolissa kärrättävänä ilman mitään lausuntoja miksi. Kaikesta huolimatta sekä Jackson Fiven että Popin Kuninkaan musa elää ikuisesti ja saa myös ihan oman spesiaalin merkityksensä tänä kesänä, kun kaikki radiot sentimentalisoivat aiheen tiimoilta. Tullaanko me muistamaan rakkauden ja riettauden kesä 2009 kesänä, jolloin kuunneltiin Jacksonia enemmän kuin “koskaan”? Sääliksi käy muuten myös Farrah Fawcettia, ei kai senkään olis vielä tarvinnut kuolla. Niille, jotka ei tiedä kenestä edes puhun: Farrah oli se karismaattinen Charlien enkeli, jolla oli kaikkein paras fleda!

Kuolinuutiset on aina ikäviä, mutta ne pitää ottaa muistutuksena siitä, että on itse elossa. Eletään veri kohisten, nauretaan pois turha stressi ja hankitaan mahdollisimman paljon uusia ja inspiroivia kokemuksia. Pitää poistua välillä mukavuusalueilta ja löytää itsestään uusia puolia. Kehittää itseään. Ja sen sijaan, että suree sitä mitä puuttuu, voi päättääkin rakastaa itseään sellaisena kuin on ja tehdä elämästään juuri sellaista kuin haluaa. Lopetetaan se vinkuna, narina ja marina. Syksyllä synkistelette kuitenkin, turha väittää muuta. Nyt pari kuukautta pelkkää eurofiaa kiitos, pannaan kaikki hyvä energia kiertämään. Jos kuulen jonkun kitisevän helleaallon uuvuttavuudesta, mä tulen ja pussaan! Mua saa kanssa pussata jos oon ikinä otsa rypyssä – lupaan lopettaa mökötyksen siihen. Nyt rauhaa ja rakkautta, nähdään meillä!

Elämäniloa 58 kiloa,

Jenny Woo