Viikon kohokohdat: 30-vee synttärit juhlittu ja viimeisin poikaystäväkokelas dumpattu. Ehtihän tässä taas jo hetken romantisoida tyytyväisin mielin kunnes todellisuus tuli vastaan ja antoi kevyen slotarin. Herätys Jenny. Se mies ei ansainnut kaltaistani tosinaista. Eksäni priorisoi toistuvasti sosiopaattisen kaverinsa ylitse muiden, myös parisuhteemme. Toivottavasti tämä valehteleva ja varasteleva niljake tekee hänet onnelliseksi. Joulupukki tuokoon itselleni uusien tuttavuuksien taholta vain aitoja ja ihania ihmisiä. Ja vähän kuplivaa kenties kanssa.
Uusi vuosikymmen ja sinkkuna taas – ei kylläkään yhtään hullumpaa. Juuri kun suunnittelin kokeilevani taas vaihteeksi naisia löysinkin itseni kahden miehen välistä. Mahtavaa matematiikkaa: yksi mies pois, kaksi tilalle. Ei siis mikään plus miinus nolla – lohdutus- tai korvikesekoilu, vaan juuri mitä tarvitsinkin: hillitöntä hauskanpitoa, jonka jälkeen koin saavani miestä kaksinverroin eksääni verrattuna. Ja sainkin, kirjaimellisesti. Ehkä numero 3 oli enne, väistämätön yhtälö: juhlin kolmatta vuosikymmentä kolmen kimpalla. Täytyy tehdä tätä useamminkin, mieletön energian ja inspiraation hehku näkynyt myös työnteossa koko viikon. Riku kommentoi palaverissa näyttäväni pirteämmältä kuin aikoihin. Joku toinen käytti ilmaisua ”säteilevä”. Herra X ja herra Y, kiitos (kauneus-)hoidosta!
Retail therapy osoittautui maineensa mukaisesti toimivaksi selviytymismekanismiksi - eksklusiivisen ”fysioterapiani” ohella. Ostin hävyttömän hyvännäköisen iltapuvun, kasoittain koukuttavia alusvaatteita ja tietenkin muutamat kengät. Ehkä vielä pari uutta bilemekkoa ja shoppailut on shoppailtu tältä kuulta. Jos Visa-lasku pyörryttää myöhemmin, voin silti lohduttautua sillä etten ole tuhlannut penniäkään oikeaan terapiaan. Jenkeissä siihen hurahtaisi varmaan neljäsosa palkasta. Jos pitää itkeä miehen perään, itketään sitten ystäville ja poltetaan rahat hyviin baari- ja ostoskierroksiin. Jennyn neuvo erosta toipumiseen: seksi, samppanja ja shoppailu. Ihan sama missä järjestyksessä. Kolmen ässän sääntö skulaa aina!
Pikkujoulukausi elää nyt täysillä ja viimeksi vitsailemani konsultin hommat ovatkin herättäneet suurta kiinnostusta. Toistaiseksi olen jaellut pikkujouluvinkkejäni ilmaiseksi. Bileiden suunnittelu ja organisointi on niin hauskaa, ehkä pitäisikin tehdä pelkästään tätä. Siinäpä ehdotus yhtiökumppaneilleni: hoitakaa te kaikki tylsät hommat, mä ideoin vain bileitä tästä eteenpäin. Elämässä on niin paljon arkea ja aivan liian vähän juhlaa. Hyvien bileiden merkitystä ei voi ylikorostaa: bilekulttuuria tarvitaan niin yksilö- kuin yhteisötasollakin, sillä on kansantaloudellinen ja -terveydellinen funktio! Kansanterveydellisellä tarkoitan sitä, että elämänlaatu kohenee. Ihminen on sosiaalinen eläin ja luotu käymään ulkona. Liiallinen kotona möllöttäminen on mielenterveysriski, masentuuhan siinä jos ei koskaan luiki viihteelle ja kiipeä pöydälle joraamaan. Varsinkin tähän aikaan vuodesta. Kaikkina niinä kuukausina (muistaakseni lokakuusta maaliskuuhun) kun lääkäri määrää ylimääräistä d-vitamiinia pimeyden takia, määrää tohtori Woo myös reipasta radallakäyntiä. Kylmyys ja pimeys ottavat mielialan päälle vain, jos ei muisteta nauttia elämästä! Pitäkää huolta toisistanne ja pitäkää hauskaa, joulukuu on bailukuu ja hyväntuulisuus tarttuvaa!
Nähdään meillä,
Jenny Woo
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Pimp my pikkujoulut
Rakkaus repii ja raatelee, ja toisaalta leijun yhä pilvissä. Se mun unelmien poikamies alkaa olla uinut satimeen ihan nätisti, eikä muuten kutsu enää itseään poikamieheksi! Nopeaa toimintaa, jes, Jenny tykkää toiminnan miehistä! Se sen liero bestis näyttelee yhä keskisuurta roolia elämässämme, kai se on vaan kestettävä. Koitin varovasti vihjata kundilleni ettei laskisi liikaa sen huijarin varaan – huonoin seurauksin. Kundifrendini oli heti puolustamassa ja pauhaamassa paatoksella kun vain hieman kokeilin kepillä jäätä. Ja pahinta on just toi yhdistelmä: kun ihminen puhuu suurella tunnelatauksella, muttei tiedä mistä puhuu. Okei, elä sitten kuplassasi ja usko kieron kaverisi olevan luottamuksen arvoinen. Turpaasi saat, ennemmin tai myöhemmin. Ja olet jo monesti saanutkin, muttet raukka tiedä sitä.
Sanotaan, että rakkaus on niin hirveän vaikeaa ja raastavaa. Mun tapauksessa se itse rakkaus ja meidän suhde ei ole, ongelmia tuo täysin ulkopuolinen tekijä! Kuinka turhauttavaa. Ehkä silti tässäkin pätee ne perusparisuhdesäännöt, osat yks ja kaks: tee kompromisseja, ole hienotunteinen ja “agree to disagree”, vaikka tietäisitkin olevasi oikeassa ja toinen täysin pihalla. Jos naisen saa tolaltaan vaikkapa ikää tai painoa epäimartelevasti kommentoiden, saa miehen näköjään - kaljuuntumisen ohella - arvostelemalla näiden kavereita. “Mokoma nainen, mitä sinä muka miehistä tiedät? Väitätkö minua huonoksi ihmistuntijaksi?”
Saan taas todeta itselleni kuinka moniin miehiin pätee sama kuin moniin naisiin: ei voi elää niiden kanssa eikä ilman. Ei se sukupuolesta kiinni ole, vaan persoonista. Silti, nyt intensiivisesti miehen kanssa aikaa vietettyäni ymmärrän taas todella tyttöjen iltojen merkityksen! Jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla lakisääteinen tyttöjen- ja poikien ilta vähintään kerran kuussa. Käydään myös juhlimassa samassa seurueessa - ja enemmän niin päin - mutta välillä on todella tarpeeseen tehdä jyrkät jaot omiin leireihin, keskittyä kavereihin ja jutella vain naisten tai miesten juttuja.
Nyt alkaakin taas mainio bilesesonki. Mun kolmekybäset korkkaa viimeistään pikkujoulukauden alkaneeksi. Mä rakastan joulua – ja pikkujouluja! Monet ei vaan osaa järjestää hyviä pikkujouluja, vaikka se mun vinkkelistä onkin äärimmäisen helppoa. Ehkä ryhdyn “pimp my pikkujoulujuhla”-konsultiksi.
Pikkujouluilla on omat kornit perinteensä suomalaisessa kulttuurissa. Koko vuoden ihmiset pönöttävät duuneissaan niska jumissa ja sitten kerran vuodessa vedetään rehelliset lärvit ja sekstaillaan duunikavereiden kanssa, avaudutaan tai haistatellaan pomoille tai kollegoille ja podetaan vuosisadan morkkista seuraavana päivänä. Jennyllä on tähän ratkaisu: häivy duunipikkujouluistasi hyvän sään aikana, eli nauti alkuillan hyvästä tunnelmasta ja luiki “omiesi luo” pakoon viimeistään puolenyön jälkeen, kun alkaa katastrofi-keitto hiljalleen kuplia. Vaikka meille Simonkadulle on helppo karata varsinkin mistäpäin keskustaa tahansa ja ilta voi jatkua vauhdikkaasti, mutta turvallisissa olosuhteissa. Ja jos duunipikkujoulusi ovat meillä, sinä onnekas, voit isoissa tiloissa valita seuraasi myös duuniporukan ulkopuolelta.
Älä kuitenkaan rasvaile hirttosilmukkaa krapula-ahdingossasi sikäli vaikka se pako duunipikkujouluista epäonnistuu, sillä koko muu Suomi on samassa jamassa. Yhteisöllinen, jaettu häpeä on paljon helpompi kestää. Vertaistukea löytyy mistä vain; joka kolmannen Facebook-statuksessa esiintynee liskojen yö (ja ne muut kaksi kolmasosaa potee varmaan sitä kanssa vaikkei julkisesti myönnäkään). Kun oikein sydän jyskyttää ahdistuneena, voit lohduttautua sillä ettet todellakaan ole ainoa ja että jonkun liskodisko on varmasti vielä pahempi kuin omasi!
Valmiina hauskaan sesonkiin,
Jenny Woo
Sanotaan, että rakkaus on niin hirveän vaikeaa ja raastavaa. Mun tapauksessa se itse rakkaus ja meidän suhde ei ole, ongelmia tuo täysin ulkopuolinen tekijä! Kuinka turhauttavaa. Ehkä silti tässäkin pätee ne perusparisuhdesäännöt, osat yks ja kaks: tee kompromisseja, ole hienotunteinen ja “agree to disagree”, vaikka tietäisitkin olevasi oikeassa ja toinen täysin pihalla. Jos naisen saa tolaltaan vaikkapa ikää tai painoa epäimartelevasti kommentoiden, saa miehen näköjään - kaljuuntumisen ohella - arvostelemalla näiden kavereita. “Mokoma nainen, mitä sinä muka miehistä tiedät? Väitätkö minua huonoksi ihmistuntijaksi?”
Saan taas todeta itselleni kuinka moniin miehiin pätee sama kuin moniin naisiin: ei voi elää niiden kanssa eikä ilman. Ei se sukupuolesta kiinni ole, vaan persoonista. Silti, nyt intensiivisesti miehen kanssa aikaa vietettyäni ymmärrän taas todella tyttöjen iltojen merkityksen! Jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla lakisääteinen tyttöjen- ja poikien ilta vähintään kerran kuussa. Käydään myös juhlimassa samassa seurueessa - ja enemmän niin päin - mutta välillä on todella tarpeeseen tehdä jyrkät jaot omiin leireihin, keskittyä kavereihin ja jutella vain naisten tai miesten juttuja.
Nyt alkaakin taas mainio bilesesonki. Mun kolmekybäset korkkaa viimeistään pikkujoulukauden alkaneeksi. Mä rakastan joulua – ja pikkujouluja! Monet ei vaan osaa järjestää hyviä pikkujouluja, vaikka se mun vinkkelistä onkin äärimmäisen helppoa. Ehkä ryhdyn “pimp my pikkujoulujuhla”-konsultiksi.
Pikkujouluilla on omat kornit perinteensä suomalaisessa kulttuurissa. Koko vuoden ihmiset pönöttävät duuneissaan niska jumissa ja sitten kerran vuodessa vedetään rehelliset lärvit ja sekstaillaan duunikavereiden kanssa, avaudutaan tai haistatellaan pomoille tai kollegoille ja podetaan vuosisadan morkkista seuraavana päivänä. Jennyllä on tähän ratkaisu: häivy duunipikkujouluistasi hyvän sään aikana, eli nauti alkuillan hyvästä tunnelmasta ja luiki “omiesi luo” pakoon viimeistään puolenyön jälkeen, kun alkaa katastrofi-keitto hiljalleen kuplia. Vaikka meille Simonkadulle on helppo karata varsinkin mistäpäin keskustaa tahansa ja ilta voi jatkua vauhdikkaasti, mutta turvallisissa olosuhteissa. Ja jos duunipikkujoulusi ovat meillä, sinä onnekas, voit isoissa tiloissa valita seuraasi myös duuniporukan ulkopuolelta.
Älä kuitenkaan rasvaile hirttosilmukkaa krapula-ahdingossasi sikäli vaikka se pako duunipikkujouluista epäonnistuu, sillä koko muu Suomi on samassa jamassa. Yhteisöllinen, jaettu häpeä on paljon helpompi kestää. Vertaistukea löytyy mistä vain; joka kolmannen Facebook-statuksessa esiintynee liskojen yö (ja ne muut kaksi kolmasosaa potee varmaan sitä kanssa vaikkei julkisesti myönnäkään). Kun oikein sydän jyskyttää ahdistuneena, voit lohduttautua sillä ettet todellakaan ole ainoa ja että jonkun liskodisko on varmasti vielä pahempi kuin omasi!
Valmiina hauskaan sesonkiin,
Jenny Woo
lauantai 31. lokakuuta 2009
Unelmien poikamies ja liero lisko
It's amore! Jenny on nyt - korviaan myöten ja kautta kiven ja kannon - rakastunut. Syvä huokaus. Kyyninen realistiminä kehottaa painamaan jarrua, romanttinen idealistiminä leijailee pinkeissä pilvissä. Kultainen keskitie on niin kamalan tylsä. Toisaalta voisin kerrankin oppia jotain ja antaa historian olla toistamatta itseään hyvin alkaneiden suhteiden pilaamisessa. Miten nainen yleensä mokaa? Joko ottamalla liian lugnisti ja pelailemalla liian pitkään, jolloin sitoutumisvaiheeseen ei koskaan tulla ja rakastunut mies loukkaantuu ja luovuttaa – tai sitten vaatimalla liian paljon, liian pian. Ei puhuta hääkirkoista tokilla treffeillä, eihän? Ehkä sitä kultaista keskitietä kutsutaan kultaiseksi koska se on kullanarvoinen, paras käppäillä sitä vaan ja välttää ääripäitä.
En haluaisi ajatella, että tämän täydellisen paketin tapaaminen liittyisi mitenkään siihen, että ens kuussa kolahtaa se kolkyt. Etsinkö tiedostamattani miestä bileisiini, onko ajatus taas yksistä synttäreistä sinkkuna jotenkin kielteinen? Katin villat. Ensinnäkin: se on täyttä sattumaa, milloin ihmiset toisiaan kohtaavat. Jotkut löytävät elämänsä miehen - tai naisen - jo teini-iässä, toiset keski-iässä, jotkut varmaan vasta eläkkeellä! Arpapeliähän se on; keihin sattuu törmäämään ja milloin missäkin elämänvaiheessa. Jos tämä herra X nyt vaikka tulisikin jäädäkseen, niin ilkeämielisten ja -kielisten on turha nähdä mitään kytköksiä kolkyt vee – kriiseihin tai bileisiin tai mihinkään muuhunkaan epäolennaiseen. Hän on loistava ja sillä selvä.
Nimeä en paljasta, mutta kuvailen hieman. Pitkä, komea, hauska, älykäs, kiltti, rehellinen, kohtelias, kunnianhimoinen, lahjakas..jatkanko listaa? Fyysinen kemia toimii liiankin hyvin, huumorintaju ja elämänarvot ovat kuin kopio omastani. Entäs sitten ne huonot puolet? Itse tyypistä en sinänsä ole vielä löytänyt merkittäviä vikoja, mutta yksi turha tekijä on olemassa: sen paras ystävä on aivan hirveä tapaus. En viitsisi mieltää unelmieni miestä pakettidiilinä tämän ihmisjätteen kanssa, mutten tahtoisi särkeä miehen sydäntäkään heti alkumetreillä kertomalla tälle, että hänen arvossa pitämänsä ihminen on täysin epäluotettava kiero: valehtelija, kateellinen panettelija, joka myöskin haukkuu jopa ihanaa miesystävääni mitä törkeäsisältöisimmin tavoin. Bonuksena tämä “hurmuri” on vieläpä häikäilemätön opportunisti, äärimmäisen saita ja ahne – ja jopa jäänyt kiinni varastelusta. Tuollaistako hampuusia katselisin sitten alttarilla mieheni bestmaninä? Ei tuu kesää!
Mutta muistikirjaan Jenny: ei enää näitä hääkuvitelmia vasta kahden viikon tapailun jälkeen. Ainakaan ääneen tai blogiin. Hiljaa hyvä tulee ja maltti on valttia. Ja ehkä se yksi piikki lihassani menee, koska herra X itse on niin fantastinen. Olihan yhdellä exällänikin himassa lemmikkinä halvatun iso ja inhottava sisilisko, ei sekään suhde siihen liskoon kaatunut.
Tylsin aika vuodesta säiden puolesta, mutta sentimentaalisin aika vuodesta niille, joilla on joku jonka kanssa viettää iltoja kynttilöiden luodessa tunnelmaa neljän seinän sisällä. Ja toki välillä pitää päästä radallekin, ettei kaadu ne neljä sentimentaalista seinää päälle.
Love,
Jenny Woo
En haluaisi ajatella, että tämän täydellisen paketin tapaaminen liittyisi mitenkään siihen, että ens kuussa kolahtaa se kolkyt. Etsinkö tiedostamattani miestä bileisiini, onko ajatus taas yksistä synttäreistä sinkkuna jotenkin kielteinen? Katin villat. Ensinnäkin: se on täyttä sattumaa, milloin ihmiset toisiaan kohtaavat. Jotkut löytävät elämänsä miehen - tai naisen - jo teini-iässä, toiset keski-iässä, jotkut varmaan vasta eläkkeellä! Arpapeliähän se on; keihin sattuu törmäämään ja milloin missäkin elämänvaiheessa. Jos tämä herra X nyt vaikka tulisikin jäädäkseen, niin ilkeämielisten ja -kielisten on turha nähdä mitään kytköksiä kolkyt vee – kriiseihin tai bileisiin tai mihinkään muuhunkaan epäolennaiseen. Hän on loistava ja sillä selvä.
Nimeä en paljasta, mutta kuvailen hieman. Pitkä, komea, hauska, älykäs, kiltti, rehellinen, kohtelias, kunnianhimoinen, lahjakas..jatkanko listaa? Fyysinen kemia toimii liiankin hyvin, huumorintaju ja elämänarvot ovat kuin kopio omastani. Entäs sitten ne huonot puolet? Itse tyypistä en sinänsä ole vielä löytänyt merkittäviä vikoja, mutta yksi turha tekijä on olemassa: sen paras ystävä on aivan hirveä tapaus. En viitsisi mieltää unelmieni miestä pakettidiilinä tämän ihmisjätteen kanssa, mutten tahtoisi särkeä miehen sydäntäkään heti alkumetreillä kertomalla tälle, että hänen arvossa pitämänsä ihminen on täysin epäluotettava kiero: valehtelija, kateellinen panettelija, joka myöskin haukkuu jopa ihanaa miesystävääni mitä törkeäsisältöisimmin tavoin. Bonuksena tämä “hurmuri” on vieläpä häikäilemätön opportunisti, äärimmäisen saita ja ahne – ja jopa jäänyt kiinni varastelusta. Tuollaistako hampuusia katselisin sitten alttarilla mieheni bestmaninä? Ei tuu kesää!
Mutta muistikirjaan Jenny: ei enää näitä hääkuvitelmia vasta kahden viikon tapailun jälkeen. Ainakaan ääneen tai blogiin. Hiljaa hyvä tulee ja maltti on valttia. Ja ehkä se yksi piikki lihassani menee, koska herra X itse on niin fantastinen. Olihan yhdellä exällänikin himassa lemmikkinä halvatun iso ja inhottava sisilisko, ei sekään suhde siihen liskoon kaatunut.
Tylsin aika vuodesta säiden puolesta, mutta sentimentaalisin aika vuodesta niille, joilla on joku jonka kanssa viettää iltoja kynttilöiden luodessa tunnelmaa neljän seinän sisällä. Ja toki välillä pitää päästä radallekin, ettei kaadu ne neljä sentimentaalista seinää päälle.
Love,
Jenny Woo
maanantai 12. lokakuuta 2009
Ikäkriisi, mikä kriisi?
Pariisiin, baby! Työkiireet on pidätelleet Jenny-parkaa jo ties kuinka kauan ja edellisestä kunnon ulkomaanmatkasta alkoi olla ennätyspitkä aika; niinpä buukkasin itseni käväisemään Ranskanmaalla. Tiukat ohjelmat - ja odotukset - reissun suhteen: klubbailua ja kulttuuria, ravintoloita ja romantiikkaa, shoppailua ja shampanjaa. Matkaseurueeni olettaa myös minulta ehdottoman kisakunnon: vaikka kaikki yöt valvotaan ja riekutaan Pariisiin yössä, ollaan aamuvarhain jo pirteinä kulmakuppilassa kroisantteja mussuttamassa, valmiina ampaisemaan museoihin tai ostoskaduille. Kakskyt vee tää oli vielä itsestäänselvyys, mutta kovaa kolmosta lähenteltäessä pakko myöntää, että skippaisin aikaiset aamuherätykset aina kun se on mahdollista, sikäli ilta on venynyt. Mutta, “skippaisin” on eri asia kuin “skippaan”! Jenny ei pienestä pökerry, vaan sisseilee sisulla yhden Pariisinmatkan, vaikka palaisi kotiin täysin riekaleina. Joku voisi kysyä, mikä tarkoitus on matkalla, josta palaa entistä väsyneempänä takaisin. Niin, eihän se mikään rentoutusloma sanan todellisessa merkityksessä ole, mutta.. on se kaikki sen arvoista! Miksi surffaajat ottavat riskin päätyä haiden hampaisiin? Koska veri vetää aaltoihin, eikä elämä tuntuisi samalta ilman surffausta. Koska elämä ei saa maistua pelkältä kaurapuurolta, vaan mukana on pakko olla ripaus tervettä hulluutta.
Kolmekymppiset koputtelee tosiaan ovea: ensi kuussa ei voi enää sanoa olevansa “twenty-something”. Ei mulla kyllä mitään ahdistusta ole. Jos tässä oli kolmenkympin kriisi niin helpolla päästiin. Iisi biisi, mikä ihmeen kriisi! Jos sanoin aiemmin, että kakskyt veenä oli itsestäänselvempää yhdistää juhliminen ja aamulla skarppina asioiden hoitaminen, niin ei se asioiden hoitaminen kyllä väliin jää tätäkään nykyä. Nyt on vaan pakko ottaa käyttöön parit kikka kolmoset. Jos silloin ei ollut mustia renkaita silmien ympärillä valvotun yön todisteena, nyt on. Ongelman ratkaisee valokynän ohella isojen ja tummien aurinkolasien käyttö - eipähän kukaan voi kommentoida panda-pärstää! Kun taas kupliva verestä haihtuu niin hilpeys krapulaksi vaihtuu: siispä paras konsti on nauttia sivistynyt brunssijuoma tilanteen tasaamiseksi. Näinhän ei kakskymppisenä tarvinnut, tai edes oikein tohtinut, tehdä. Kolmekymppisenä voin tehdä ihan mitä huvittaa. Suhteeni alkoholiin on kaikinpuolin kunnossa, joten jos lomapäiväni nähtävyyksiä katsellen on dramaattisesti uuvuttavampi pelkkää appelsiinimehua aamiaiseksi juotuani, tilaan mielummin Mimosan. Hätä keinot keksii ja tässä iässä on joskus otettava käyttöön järeät aseet. Pääasia, että pysyy liikkeessä ja tuntee elävänsä. Veikkaan, että kolmas vuosikymmen kuumottelee niitä, jotka pelkäävät a. vanhenemista, hidastumista, paikoilleen jämähtämistä ja tylsistymistä b. sitä, että täytyy luopua jostain c. sitä, ettei ole saavuttanut jotain, mitä luuli kolmeenkymppiin mennessä saavuttavansa. Well guess what. Hidastua ja tylsistyä ei ole pakko, eikä kukaan näkymätön taho pakota sinua mistään luopumaan. Sehän on koko aikuisuuden juju: kukaan muu ei määrää, voit muokata elämästäsi juuri sellaista kuin haluat. Ja mitä saavutuksiin tulee, niin varsinkaan kolmosen kohdalla mikään ei ole vielä liian myöhäistä. Mars saavuttamaan vaan niitä asioita, joita kokee itselleen tärkeiksi. Mä en ole kovinkaan saavutuskeskeinen ihminen. Kunhan on terveys, ihania ihmisiä ympärillä ja mahdollisuus toteuttaa itseään, on mielestäni saavuttanut jo ihan tarpeeksi.
Kohta kolkytvee-maljoja kohotellen,
Jenny Woo
Kolmekymppiset koputtelee tosiaan ovea: ensi kuussa ei voi enää sanoa olevansa “twenty-something”. Ei mulla kyllä mitään ahdistusta ole. Jos tässä oli kolmenkympin kriisi niin helpolla päästiin. Iisi biisi, mikä ihmeen kriisi! Jos sanoin aiemmin, että kakskyt veenä oli itsestäänselvempää yhdistää juhliminen ja aamulla skarppina asioiden hoitaminen, niin ei se asioiden hoitaminen kyllä väliin jää tätäkään nykyä. Nyt on vaan pakko ottaa käyttöön parit kikka kolmoset. Jos silloin ei ollut mustia renkaita silmien ympärillä valvotun yön todisteena, nyt on. Ongelman ratkaisee valokynän ohella isojen ja tummien aurinkolasien käyttö - eipähän kukaan voi kommentoida panda-pärstää! Kun taas kupliva verestä haihtuu niin hilpeys krapulaksi vaihtuu: siispä paras konsti on nauttia sivistynyt brunssijuoma tilanteen tasaamiseksi. Näinhän ei kakskymppisenä tarvinnut, tai edes oikein tohtinut, tehdä. Kolmekymppisenä voin tehdä ihan mitä huvittaa. Suhteeni alkoholiin on kaikinpuolin kunnossa, joten jos lomapäiväni nähtävyyksiä katsellen on dramaattisesti uuvuttavampi pelkkää appelsiinimehua aamiaiseksi juotuani, tilaan mielummin Mimosan. Hätä keinot keksii ja tässä iässä on joskus otettava käyttöön järeät aseet. Pääasia, että pysyy liikkeessä ja tuntee elävänsä. Veikkaan, että kolmas vuosikymmen kuumottelee niitä, jotka pelkäävät a. vanhenemista, hidastumista, paikoilleen jämähtämistä ja tylsistymistä b. sitä, että täytyy luopua jostain c. sitä, ettei ole saavuttanut jotain, mitä luuli kolmeenkymppiin mennessä saavuttavansa. Well guess what. Hidastua ja tylsistyä ei ole pakko, eikä kukaan näkymätön taho pakota sinua mistään luopumaan. Sehän on koko aikuisuuden juju: kukaan muu ei määrää, voit muokata elämästäsi juuri sellaista kuin haluat. Ja mitä saavutuksiin tulee, niin varsinkaan kolmosen kohdalla mikään ei ole vielä liian myöhäistä. Mars saavuttamaan vaan niitä asioita, joita kokee itselleen tärkeiksi. Mä en ole kovinkaan saavutuskeskeinen ihminen. Kunhan on terveys, ihania ihmisiä ympärillä ja mahdollisuus toteuttaa itseään, on mielestäni saavuttanut jo ihan tarpeeksi.
Kohta kolkytvee-maljoja kohotellen,
Jenny Woo
perjantai 25. syyskuuta 2009
Päin pläsiä
“Kato, ilman käsiä!” huutaa moni lapsi ylpeänä itsestään vanhemman seuratessa milloin mitäkin vierestä, pyörälläajoa tai vastaavaa. Samalla lapsenomaisella “riemulla” mäjähti frendini pää edellä lattiaan jatkoilla stippitankoon tuttavuutta tehtyään. Miksi ilman käsiä, pää alaspäin korkealla kieppuen? Umm, koska se on spektaakkelimaisempaa. Ja miksi jatkoilla oli strippitanko, yksityisasunnostahan oli kyse? Miksei, loistava jokakodin hyötyväline. Nössömmät voi venytellä ja jumpata tankonsa kanssa, rohkeammat voi viihdyttää puolisoitaan tai pokailujaan kunnon show'lla. Tyylikäs strippaaminen siistiin tankokoreografiaan yhdistettynä on esteettistä katseltavaa, ja varsinkin näin ei-ammattiyhteydessä harmitonta hauskaa. Aikuinen ihminen ottaa usein itsensä liian vakavasti. Mitä jos avaisit sen ylimmän napin, kulkisiko happi paremmin? Mitä jos tanssisit sydämesi kyllyydestä, osasit tai et? Mitä jos muistaisit myös irrottautua arkirooleista ja heittäytyisit joskus mukaan hölmöilyihinkin? Nauretaan itsellemme, nauretaan muille, nauretaan elämälle – hyvässä hengessä. Kerranhan täällä vaan ollaan.
Nauramisesta puheenollen: onko Suomessa minkääntasoista Stand up – komiikkaa? Kuulen jatkuvasti kehuja sieltä sun täältä, mutta omakohtaiset kokemukset on aina olleet jonkin tason pettymyksiä. Heli Sutela on vielä katsastamatta, se on kuulemma ainakin hauska. Kumman kaa – sarjasta tuttuna Sutela antaa mulle ainakin jo ennakkoon positiivisia viboja. Kamala ikävä Annen ja Ellun toilailuja, eikä uusintojakaan viittis sataan kertaan katsoa. Suostuiskohan mimmit tekemään vielä yhden kauden, jos kerättäis kunnon vetoomus? Saisin varmasti kasoittain nimiä listaan, en tasan ole ainoa fani. Kuka nyt ei rakastaisi hieman viinaan päin meneviä, aikuiseen ikään ennättäneitä naisia, jotka haluais vaan pikkuisen jotain sutinaa? Ja duuniin voi aina mennä hieman darrassa, uuden tuttavan parfyymiltä löyhkäten. Annen veli Vesa - joka parhaansa yrittää ja aina siskoaan auttaa – on tietenkin idiootti, “Vesa ei vaan tajuu”. Ellu päätyy kerta toisensa jälkeen sänkyyn Vesan kanssa, mutta kohtelee Vesaa aivan yhtä kypsästi kuin Anne; “Onks ton Vesan pakko olla täällä?”. Miehet vaihtuu, krapulat haihtuu ja aina koittaa uusi päivä uusine kujeineen. Suu napsaa parantumattomasti, ja ainahan voi lähteä “yksille”. Anne ja Ellu, Jenny rakastaa teitä! Yhdet vielä?
Julistin viimeksi etsiväni rakkautta tai rattopoikaa – haku on yhä käynnissä. Rakkaudenkohteen tulisi olla älykäs, hauska, luotettava ja mielellään myös kivannäköinen mies. Rattopojalle riittää se jälkimmäinen. Itse asiassa hyvä, jos rattopoika ei olisi luonteensa puolesta houkuttava, koska silloin koko rattopojan käsite menee piloille. Jos rattopojalla on luonnetta, se voisi olla rakkaudenkohde. Mutta maailmassa, jossa rakkautta on vaikea kaiken muun harhauttavan joukosta löytää, on kiva omistaa kivannäköinen rattopoika. Seksikumppani, johon tunne-elämän oikeudet ja velvollisuudet, rajoitteet ja paineet eivät kasaudu. Mutta kertokaa mulle, miksi ne miehet, jotka näkisi ennemmin alttarille astelemassa, ovat usein luotuja rattopoikamaisuuksiin ja ne, jotka haluaisi pitää rattopoikina, rakastuukin suhun ja kaikki menee päin pläsiä? Oisko taustalla vain se luonnon laki, että ihminen haluaa sitä, mitä ei voi saada ja kyseenalaistaa halunsa siihen, mitä tajuaa varmuudella saavansa. Luulenpa, että kyse on tästä ja vain tästä.
Seksikästä syksyä ja syksykästä seksiä,
Jenny Woo
Nauramisesta puheenollen: onko Suomessa minkääntasoista Stand up – komiikkaa? Kuulen jatkuvasti kehuja sieltä sun täältä, mutta omakohtaiset kokemukset on aina olleet jonkin tason pettymyksiä. Heli Sutela on vielä katsastamatta, se on kuulemma ainakin hauska. Kumman kaa – sarjasta tuttuna Sutela antaa mulle ainakin jo ennakkoon positiivisia viboja. Kamala ikävä Annen ja Ellun toilailuja, eikä uusintojakaan viittis sataan kertaan katsoa. Suostuiskohan mimmit tekemään vielä yhden kauden, jos kerättäis kunnon vetoomus? Saisin varmasti kasoittain nimiä listaan, en tasan ole ainoa fani. Kuka nyt ei rakastaisi hieman viinaan päin meneviä, aikuiseen ikään ennättäneitä naisia, jotka haluais vaan pikkuisen jotain sutinaa? Ja duuniin voi aina mennä hieman darrassa, uuden tuttavan parfyymiltä löyhkäten. Annen veli Vesa - joka parhaansa yrittää ja aina siskoaan auttaa – on tietenkin idiootti, “Vesa ei vaan tajuu”. Ellu päätyy kerta toisensa jälkeen sänkyyn Vesan kanssa, mutta kohtelee Vesaa aivan yhtä kypsästi kuin Anne; “Onks ton Vesan pakko olla täällä?”. Miehet vaihtuu, krapulat haihtuu ja aina koittaa uusi päivä uusine kujeineen. Suu napsaa parantumattomasti, ja ainahan voi lähteä “yksille”. Anne ja Ellu, Jenny rakastaa teitä! Yhdet vielä?
Julistin viimeksi etsiväni rakkautta tai rattopoikaa – haku on yhä käynnissä. Rakkaudenkohteen tulisi olla älykäs, hauska, luotettava ja mielellään myös kivannäköinen mies. Rattopojalle riittää se jälkimmäinen. Itse asiassa hyvä, jos rattopoika ei olisi luonteensa puolesta houkuttava, koska silloin koko rattopojan käsite menee piloille. Jos rattopojalla on luonnetta, se voisi olla rakkaudenkohde. Mutta maailmassa, jossa rakkautta on vaikea kaiken muun harhauttavan joukosta löytää, on kiva omistaa kivannäköinen rattopoika. Seksikumppani, johon tunne-elämän oikeudet ja velvollisuudet, rajoitteet ja paineet eivät kasaudu. Mutta kertokaa mulle, miksi ne miehet, jotka näkisi ennemmin alttarille astelemassa, ovat usein luotuja rattopoikamaisuuksiin ja ne, jotka haluaisi pitää rattopoikina, rakastuukin suhun ja kaikki menee päin pläsiä? Oisko taustalla vain se luonnon laki, että ihminen haluaa sitä, mitä ei voi saada ja kyseenalaistaa halunsa siihen, mitä tajuaa varmuudella saavansa. Luulenpa, että kyse on tästä ja vain tästä.
Seksikästä syksyä ja syksykästä seksiä,
Jenny Woo
maanantai 7. syyskuuta 2009
Kenen joukoissa juhlit?
Syksyn hiipiessä taas ilmoille valtaa mieleni sekä jonkinlainen rauha että kaiho. Kesän ohikiitävä illuusio vilahti taas ohi kuin vain kiusatakseen, ja toisaalta pimenevät illat kynttilöineen ja yhtä hauskoine yökerhoseikkailuineen tuntuvat aivan yhtä kotoisilta – tervetuloa syksy! Jos olo on haikea tai vaikea, auttaa laadukas juoma ja seura hetkessä. Syksyisin tunnen itse asiassa tarvetta sosiaalisuuteen enemmän kuin koskaan, kotona nyhjöttäminen lienisi vähintäänkin masentavaa.
Mietin usein kuinka kätevää olisi, jos kantapaikat olisivat paikallisia, kivenheiton päässä kotoa. Mulla näin ei ole, ja pitäisi varmaan muuttaa viisitoista minuuttia enemmän etelään ja ydinkeskustaan. Mutta pääasia lienee se, että kantapaikkoja on. Paikkoja, jotka tuntuu omilta. Paikkoja, joihin mennessä on aina vähän toisen kodin tuntua. Tuntuisi tosi kuluttavalta kulkea joka ikinen baari-ilta eri paikassa, mihinkään liiemmin tykästymättä. Ihmisellä on tarve juurtua johonkin. Tunnistaa baarimikko, saada hyvää palvelua, istua kantapöydässä, tanssia hyväksi todetun deejiin innostamana. Myöskin on hauska alkaa tunnistamaan tiettyjä ennalta tuntemattomia kasvoja, jotka jakavat kantapaikan kanssasi. Samat baarit yhdistää ihmisiä ihmeen paljon. On suomalaisittain sööttiä edistystä, kun porukka alkaa hymyillä toisilleen tunnistamisen merkiksi koskaan aiemmin varsinaisesti itseään esittelemättä. Mulle käy näin koko ajan. Hymy sinne, toinen tänne – hauska tunne huomata samojen naamojen viihtyvän samoissa paikoissa, uudestaan ja uudestaan. Kenen joukoissa juhlit, se kertoo ihmisestä jotain. Pika-analyysin ihmisen baarikäyttäytymisestä ja sitä ympäröivistä valinnoista voi tehdä helposti ja nopeasti. Viihdytkö ennemmin isojen ketjujen hieman persoonattomammissa paikoissa, vaiko yksilöllisemmissä, itseäsi miellyttävissä mestoissa? Juotko kaljaa vai cavaa? Minkälaisessa seurueessa saavuit, minkälaisessa poistut? Osaatko ottaa tilan haltuun vai pönötätkö ujona nurkassa? Vastauksista voi aina päätellä jotain.
Elämän kiitäessä eteenpäin kuin idän pikajuna on lohdullista ja terapeuttista ajatella, että jotkut asiat pysyvät muuttumattomina. Hyvät ystävät, hauskat perinteet, rakkaat paikat. Mä olen kokenut monen monta pettymystä ja petosta ihmissuhteissani, harmitellut kivojen perinteiden katkeamista ja hyvästellyt rakkaita kantapaikkoja vuosien varrella; kaikki sulkevat ovensa joskus. Ihanaa on kuitenkin elää tässä hetkessä tietäen, että mulla on kourallinen aivan fantastisia ihmisiä elämässäni, moni kiva traditio meneillään ja juuri nyt muutama todella omaksi tuntemani paikka stadissa, joista löydän itseni uudestaan ja uudestaan. Oma koti kullan kallis, omat raflat kakun kuorrutus. Voitaisiin kai ajatella, että mulla on useampi koti!
Niin paljon kaikkea hauskaa odotettavissa tältä syksyltä, muun muassa upeita keikkoja tulossa: Mew, Muse, Massive Attack, Air.. nyt jos joskus meitä todella hemmotellaan. Koska kesäkollit on heivattu ja Jenny taas rattopojan ja/tai rakkauden metsästyksessä mukana, pysynee ilma sähköisenä. Kaikki alpha malet radalle mars, Jenny Woo is looking for you! Ja tottakai mun tytöt kanssa, te pidätte menon yllä!
Bileet jatkukoon,
Jenny Woo
Mietin usein kuinka kätevää olisi, jos kantapaikat olisivat paikallisia, kivenheiton päässä kotoa. Mulla näin ei ole, ja pitäisi varmaan muuttaa viisitoista minuuttia enemmän etelään ja ydinkeskustaan. Mutta pääasia lienee se, että kantapaikkoja on. Paikkoja, jotka tuntuu omilta. Paikkoja, joihin mennessä on aina vähän toisen kodin tuntua. Tuntuisi tosi kuluttavalta kulkea joka ikinen baari-ilta eri paikassa, mihinkään liiemmin tykästymättä. Ihmisellä on tarve juurtua johonkin. Tunnistaa baarimikko, saada hyvää palvelua, istua kantapöydässä, tanssia hyväksi todetun deejiin innostamana. Myöskin on hauska alkaa tunnistamaan tiettyjä ennalta tuntemattomia kasvoja, jotka jakavat kantapaikan kanssasi. Samat baarit yhdistää ihmisiä ihmeen paljon. On suomalaisittain sööttiä edistystä, kun porukka alkaa hymyillä toisilleen tunnistamisen merkiksi koskaan aiemmin varsinaisesti itseään esittelemättä. Mulle käy näin koko ajan. Hymy sinne, toinen tänne – hauska tunne huomata samojen naamojen viihtyvän samoissa paikoissa, uudestaan ja uudestaan. Kenen joukoissa juhlit, se kertoo ihmisestä jotain. Pika-analyysin ihmisen baarikäyttäytymisestä ja sitä ympäröivistä valinnoista voi tehdä helposti ja nopeasti. Viihdytkö ennemmin isojen ketjujen hieman persoonattomammissa paikoissa, vaiko yksilöllisemmissä, itseäsi miellyttävissä mestoissa? Juotko kaljaa vai cavaa? Minkälaisessa seurueessa saavuit, minkälaisessa poistut? Osaatko ottaa tilan haltuun vai pönötätkö ujona nurkassa? Vastauksista voi aina päätellä jotain.
Elämän kiitäessä eteenpäin kuin idän pikajuna on lohdullista ja terapeuttista ajatella, että jotkut asiat pysyvät muuttumattomina. Hyvät ystävät, hauskat perinteet, rakkaat paikat. Mä olen kokenut monen monta pettymystä ja petosta ihmissuhteissani, harmitellut kivojen perinteiden katkeamista ja hyvästellyt rakkaita kantapaikkoja vuosien varrella; kaikki sulkevat ovensa joskus. Ihanaa on kuitenkin elää tässä hetkessä tietäen, että mulla on kourallinen aivan fantastisia ihmisiä elämässäni, moni kiva traditio meneillään ja juuri nyt muutama todella omaksi tuntemani paikka stadissa, joista löydän itseni uudestaan ja uudestaan. Oma koti kullan kallis, omat raflat kakun kuorrutus. Voitaisiin kai ajatella, että mulla on useampi koti!
Niin paljon kaikkea hauskaa odotettavissa tältä syksyltä, muun muassa upeita keikkoja tulossa: Mew, Muse, Massive Attack, Air.. nyt jos joskus meitä todella hemmotellaan. Koska kesäkollit on heivattu ja Jenny taas rattopojan ja/tai rakkauden metsästyksessä mukana, pysynee ilma sähköisenä. Kaikki alpha malet radalle mars, Jenny Woo is looking for you! Ja tottakai mun tytöt kanssa, te pidätte menon yllä!
Bileet jatkukoon,
Jenny Woo
perjantai 21. elokuuta 2009
Viikonpäivät, Jennyn tyyliin
Keskiviikkoklubeilla on ollut taas hillitön meno ja näinä iltoina onkin saneltu loppuviikon teema. Putket keskiviikosta sunnuntaihin on vähintäänkin kesäisin aivan must. Niin kauan kuin on alle nelkyt, ainakin! Ja senkin jälkeen on mun mielestä turha jäädä eläkkeelle, vaikken katsokaan pahalla vaan kerran-pari viikossa ulkona käymistä. Mun viikot toistaa samaa, mainiota kaavaansa. Maanantai on oltava mahdollisimman tehokas, mutta startatakseen viikon voi koko päivän paahdettuaan mennä yksille – ihan siksi, että se on maanantaisin mukamas kiellettyä. Tiistai-iltana alkaa jo taas hymyilyttää, eikä tartte enää kauaa rimpuilla “all work and no play”- tilassa. Keskiviikkona rankan työpäivän jälkeen juhlitaan rankasti. Torstaitasottavat kuuluvat tietenkin töiden jälkeen asiaan, torstaisin kuuluu mennä hyvällä seurueella ulos syömään ja parille, nauramaan edellisen illan kommelluksille. Perjantai voi olla joko pehmeä “bilettämään, mutta seuraavaa iltaa ennakoiva, ehkä ennen pilkkua kotiin ja jatkot väliinjättävä” tai sitten “Thank God It´s Friday” - tyylinen malttamaton ja estoton pommi-ilta kaikkine herkkuineen. Lauantai riippuu tietysti hieman perjantaista. Pehmeä lasku viikonloppuun-perjantai tietää hervotonta maailmanlopun meininkiä lauantaina, kun taas T.G.I.F – himorilluttelut vie veronsa seuraavasta päivästä ja tällöin ilta saattaa alkaa vasta aika myöhään. Kreisibailaus onnistunee tässä jälkimmäisessäkin tapauksessa, mutta peliajan puute täytynee korvata sillä, että samppapulloa ja shottiprikkaa tilataan pöytiin ensihetkistä alkaen, ei mitään small talk-mojitoja tai viinibaarissa notkumista. Ja sunnuntai..sunnuntai on mun suosikki. Oli jatkot pidetty tai ei, nukuttu tai ei, kuuluu brunssi aina ohjelmaan. Korjaussarjaa ei kuulu kiskoa aamupäivän ankaruuteen, vaan pieneen pään kivistykseen popsitaan särkylääkkeen ohella tuhti luksusbrunssi, joka pitää sisällään korkeintaan lasin-pari Möttöstä tai vastaavaa. Brunssin jäkeen on luvallista palata himaan tekemään välikuolema, mutta vain päästäkseen taas illalla näyttäytymään ilman pandarinkuloita silmien ympärillä. Sunnuntaibailaamiseen mun mielestä voi intoutua jos tietää kykenevänsä maanantaina töihin siitä huolimatta. Kuten minä.
Madonna oli muuten just niin hyvä kuin toivoinkin. Mimmi on viiskytjotain ja täyttä terästä, seksiä ja asennetta! Kroppa kunnossa, liikkeet hallussa ja näkee naamasta, ettei ole lakannut saamasta. Epäkiinnostavaa, kun lehdet muokkaa siitä kaikenmaailman frankenstein-juttuja. Show oli mieletön ja jatkot meillä Woossa teki kunniaa teemalle.
Flow oli ja meni myöskin, fantastinen tapahtuma. Lily Allen saa kaikki mun sympatiat, so what jos tirauttaa parit kyyneleet? Ihan inhimillistä, veti silti hyvän keikan. Ja se elää omalla tyylillään, nauraa aidosti ja laukoo mitä sylki suuhun tuo. Diggaan sen kursailemattomuudesta sekä hahmona että musiikissa. Perez Hilton vois jättää sen rauhaan, turhaa napinaa. Kumpikohan ois parempaa bileseuraa, Madonna vai Lily? Lily ois varmasti villimpi, mutta Madde on legenda..vaikea valinta!
Rapusesonki jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaan. Snapsilauluihin alkaa kyllästyä, mutta ihme kyllä ravut maistuu vielä. Tosin lokakuussa alkaa olla jo se sama efekti kuin tequilantäyteisen illan jälkeen; ajatuskin suolasta ja sitruunasta kuvottaa. Aikansa kutakin.
Loppuun pitänee ruotia viime viikkojen henkilökohtaiset ruusuja ja risuja – toiminnot. Paljon risuja ketjupolttamisesta! Lakko on siis paitsi aikanaan rikottu, nyt täysin epärealistinen alkavaksi lähiaikoina uudestaan. Kumman kauniisti katoaa savu kesäyöhön, eihän se keuhkoihin mene ollenkaan. Katsotaan sitten syksyn myötä, josko taas täyttäisin tikkarivarastoja ja liimailisin laastareita. Ruusuja annan itselleni kovasta kisakunnosta niin lenkkipoluilla kuin klubbaillessakin. Ei yhtä ainutta hengästysten tai haukotusten sarjaa, vaan täydellä sykkeellä joka kerta. Virtaa löytyy vaikka muille jakaa! Muut alkaa varmaan jossain vaiheessa kyllästyä mun energiavarastojen ehtymättömyyteen..mutta mä en! Hurmiosta huomiseen, paneudun hauskoihin projekteihin ja riemuitsen rinta rottingilla riekkumisesta niiden välissä! Elämä nyt vaan on aika ihanaa kun sen elämisen taidon oivaltaa.
More is more,
Jenny Woo
torstai 6. elokuuta 2009
Akvavitinkatkuisia ajatuksia
Maailman kaunein ääni on tietenkin samppapullon auki poksahtaminen. Joku väitti, että vastasyntyneen ensikiljaisu olisi vielä maagisempi, mutta tämä lienee makuasia. Tai no joo, ehkä se jälkimmäinen on koskettavampi, mutta kuplivabotlan poksahdus on taatusti rentouttavampi. Elämän ja elämisen ihanuudesta kertoo kumpikin ääni. Jos ikinä synnyttäisin, pitäis kyllä olla Dompat jäissä valmiina siitä selvittyäni.
Elokuu starttasi, mahtava meno jatkuu vaan. Rapusesonki on tietenkin alkanut ja nyt on kekkereissä rampattava kyllästymiseen saakka. Syyskuun loppuun mennessä mä alan varmaankin muistuttamaan yhtä isoa hiton rapua. Mutta että on hauskaa..helan går!
Vihdoinkin Madonna Suomessa, tätä ei todellakaan voi missata! Britney oli ookoo esileikki ja Madonna toimii itse aktina. Odotukset on kohtalaisen korkeat, daami saa luvan lunastaa ne! Ainoa varsinainen skeptisyys häppeningiin liittyen sijoittuu turvajärjestelyihin ja hätätilanteiden händläämiseen. Suomalaiset on vielä niin lapsenkengissä tän kokoluokan tapahtumien järjestämisessä; toivotaan, ettei meininki tuu muistuttamaan Pamplonan härkäjuoksuja. Ehkä lippujen suurehko hinta rajoittaa asiakaskunnan edustusta tietyssä määrin eli karkeasti yleistettynä voitaisiin varmaankin olettaa “kypsempää” yleisöä ja täten kypsempää käytöstäkin. Nähtäväksi jää.
Viime viikolla tapahtui jotain todella erikoista. Mun keskiviikkobileissä joku kundi tuli höpöttelemään tyylillä jonka mukaan tuntisimme toisemme jostakin. Koska en kehdannut arroganttis-narsistisen vaikutelman antamisen pelossa kysyä, mitä kautta oikein mahdamme olla tuttavia, pistin klassisesti kaverin hoitamaan homman. “Mitä kautta sä tunnetkaan Jennyn?” oli viaton cocktailkutsukysymys, johon olisi voinut vastata “Yhteisiä ystäviä” tai “Vuosien takaa – en edes muista enää mitä kautta”, mutta sen sijaan herra Raadollinen Rehellisyys lausui: “Ne oli yhet kuumat hotellijatkot joskus Madridissa..juotiin aamuun ja päädyttiin harrastamaan ryhmäseksiä tosi kovalla kokoonpanolla”. Frendiltä pärskähti Caipiroskat suusta ja näin sen ilmeestä sillä sekunnilla, että vastaus oli jotenkin groteski. Pikapalaverin jälkeen naistenhuoneessa tultiin siihen tulokseen, että vastaus taisi kuin taisikin pitää paikkansa, mutta että kyseinen tyyppi on moukkamainen leveilijä, jolla ei ole tilannetajua tai käytöstapoja edes henkensä pitimiksi. Mikä pässi! Mitä jos kysyjä olisi ollut joku muu kuin ystäväni – eikä tämä mies edes tiennyt meitä ystäviksi. Sitäpaitsi mulla ei ollut siinä setissä piirun vertaa sutinaa sen idiootin kanssa. Kyllä: ryhmäseksissäkin voi käydä niin, ettei kaikki osapuolet edes tee mitään keskenään. Toisin sanoen tämä uros EI päätynyt seksikumppanien listalleni, enkä ota morkkista, jos moinen takapiru ei heti kasvo(saati sitten nimi-)muistiini palautunut. Plus, whatever happens in Madrid, stays in Madrid?
Jenny and the Cityssä ei hirveesti ehdi haukotella, yllätyksellisyyden elementti ei hälvene näemmä mulle itsellenikään. Ja tämä on hyvä asia. Yllätykset on pelkkää bonusta, koska päivänä jolloin niitä ei enää tule olet todennnäköisesti kuolettavan tylsistynyt - tai ihan vaan kuollut. Aina pitää olla juonenkäänteitä ja jännitystä. Ei liikaa, mutta juuri sopivasti.. Kaikkeen ei voi eikä pidä varautua ja paras tapa “varautua” hauskaan iltaan on asenne, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuukin, jollekin, joka ilta.
Crash boom bang,
Jenny Woo
Elokuu starttasi, mahtava meno jatkuu vaan. Rapusesonki on tietenkin alkanut ja nyt on kekkereissä rampattava kyllästymiseen saakka. Syyskuun loppuun mennessä mä alan varmaankin muistuttamaan yhtä isoa hiton rapua. Mutta että on hauskaa..helan går!
Vihdoinkin Madonna Suomessa, tätä ei todellakaan voi missata! Britney oli ookoo esileikki ja Madonna toimii itse aktina. Odotukset on kohtalaisen korkeat, daami saa luvan lunastaa ne! Ainoa varsinainen skeptisyys häppeningiin liittyen sijoittuu turvajärjestelyihin ja hätätilanteiden händläämiseen. Suomalaiset on vielä niin lapsenkengissä tän kokoluokan tapahtumien järjestämisessä; toivotaan, ettei meininki tuu muistuttamaan Pamplonan härkäjuoksuja. Ehkä lippujen suurehko hinta rajoittaa asiakaskunnan edustusta tietyssä määrin eli karkeasti yleistettynä voitaisiin varmaankin olettaa “kypsempää” yleisöä ja täten kypsempää käytöstäkin. Nähtäväksi jää.
Viime viikolla tapahtui jotain todella erikoista. Mun keskiviikkobileissä joku kundi tuli höpöttelemään tyylillä jonka mukaan tuntisimme toisemme jostakin. Koska en kehdannut arroganttis-narsistisen vaikutelman antamisen pelossa kysyä, mitä kautta oikein mahdamme olla tuttavia, pistin klassisesti kaverin hoitamaan homman. “Mitä kautta sä tunnetkaan Jennyn?” oli viaton cocktailkutsukysymys, johon olisi voinut vastata “Yhteisiä ystäviä” tai “Vuosien takaa – en edes muista enää mitä kautta”, mutta sen sijaan herra Raadollinen Rehellisyys lausui: “Ne oli yhet kuumat hotellijatkot joskus Madridissa..juotiin aamuun ja päädyttiin harrastamaan ryhmäseksiä tosi kovalla kokoonpanolla”. Frendiltä pärskähti Caipiroskat suusta ja näin sen ilmeestä sillä sekunnilla, että vastaus oli jotenkin groteski. Pikapalaverin jälkeen naistenhuoneessa tultiin siihen tulokseen, että vastaus taisi kuin taisikin pitää paikkansa, mutta että kyseinen tyyppi on moukkamainen leveilijä, jolla ei ole tilannetajua tai käytöstapoja edes henkensä pitimiksi. Mikä pässi! Mitä jos kysyjä olisi ollut joku muu kuin ystäväni – eikä tämä mies edes tiennyt meitä ystäviksi. Sitäpaitsi mulla ei ollut siinä setissä piirun vertaa sutinaa sen idiootin kanssa. Kyllä: ryhmäseksissäkin voi käydä niin, ettei kaikki osapuolet edes tee mitään keskenään. Toisin sanoen tämä uros EI päätynyt seksikumppanien listalleni, enkä ota morkkista, jos moinen takapiru ei heti kasvo(saati sitten nimi-)muistiini palautunut. Plus, whatever happens in Madrid, stays in Madrid?
Jenny and the Cityssä ei hirveesti ehdi haukotella, yllätyksellisyyden elementti ei hälvene näemmä mulle itsellenikään. Ja tämä on hyvä asia. Yllätykset on pelkkää bonusta, koska päivänä jolloin niitä ei enää tule olet todennnäköisesti kuolettavan tylsistynyt - tai ihan vaan kuollut. Aina pitää olla juonenkäänteitä ja jännitystä. Ei liikaa, mutta juuri sopivasti.. Kaikkeen ei voi eikä pidä varautua ja paras tapa “varautua” hauskaan iltaan on asenne, että mitä tahansa voi tapahtua. Ja tapahtuukin, jollekin, joka ilta.
Crash boom bang,
Jenny Woo
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Samppaa ja sirkushuveja
Morkkikset lakaistu maton alle, välttelen katsekontaktia liskojen kanssa ja muistelen kaikkia inspiroivia hetkiä, intensiivisiä keskusteluja ja ihania ihmisiä; ei yksikään iloinen ilta ja valvottu yö oikeastaan hukkaan mene. Senhän takia ne illat menee niin nopeasti, aamun epärealistinen todellisuus tönäisee hieman, sen takia juuri, että sulla on ollut niin helvetin hauskaa, eikä sitä aikaa, paikkaa ja tunnelmaa voinut olla elämättä loppuun asti. Kaiken Carpe diem – lässytyksen pointti ja täydellinen olemus. Bile-elämän sietämätön keveys, itsekurin itsemurha. Teemaan ja tyyliin sopivasti pitää myös viime viikkojen saldo sisällään sekä rajojen ylityksiä että riman alituksia. Tupakkalakko on toistaiseksi ohi, jatkunee ehkä syksyllä. Pakolliset kesätapahtumat Hangon Regatasta Pori Jazzeihin, check. Vanhan suolan janotus ja pari pikku vahinkoa ihan noin hauskojen häppeningien nimissä, check. Elämäni kiireisimmät viikot? Kosteimmat? Fantastisia fiiliksiä, vaarallisia tilanteita? Luonnollisesti.
Neiti Spearsin Circus piti tietysti käydä katsastamassa, tarpeeksi mielenkiintoinen hahmo ja show oletusarvoltaan spektaakkelinomainen. Plussaa sirkushuveista ja rohkeudesta (vaiko epätoivoisuudesta?) esityksen pornahtavuuden suhteen. Pysyi silmät ja korvat auki kun tykitettiin audiovisuaalista seksiä. Valitettavasti musiikillinen anti oli juuri kuten arvata saattoi ja totta puhuakseni jopa alhaiset ennakko-odotukset osoittautuivat optimistisiksi: mimmi veti ihan pokkana playbackinä koko keikan. Vaikka tanssikoreografiat oli kunnossa ja hetkittäin Britney näytti liikkeissään ihan uskottavalta ja imagonsa arvoiselta, on täysin absurdia priorisoida laulajana siten, että panostaa kaiken energian lavakuvioiden opetteluun ja panee nauhan pyörimään yleisölle. Tollaisella panoksella päätähden homman olis voinut hyvin voitaa joku look-alike oikein styleerattuna; oliskohan eturivi huomannut eron? Ei järjetön idis hei. Pistäis identtisen hahmon hakuun ja löydettyään tanssikoulutukseen; laulun imitoinnilla myy näemmä silti täysiä areenoita. Easy money, minimum effort. No mutta. Vitsit vitseinä ja kritiikki sikseen, mun sympatiat on kuitenkin aina Spearsin puolella vaikka se olis miten pihalla tai pohjalla – tai fuskais live-esiintymisissä. It's Britney bitch!
Viime blogissa funtsin, että yksi tän kesän spesifeistä tunnusmerkeistä tulee olemaan Michael Jacksonin musan potentiaalisesti ylilyöty fiilistely. Ihme kyllä mulla ei oo vielä tullut yliannostusta vaan liputan vielä jonkin aikaa täysillä ilmiölle. Sinällään pidän surullisena ja banaalina sitä, että vasta kuoleman kautta voidaan kunnolla uudelleenelää “vanha” lahjakkuus, mutta niinhän se vaan menee. Katsotaan parin kuukauden kuluttua, ehkä sitten riittää jackoilu. Tai joku muu kuolee ja ah, sentimentalisoidumme taas toisaalle.
Toinen detalji edellisblogistani: euforia oli sitten kiireellä kirjoitettuna eurofia. Tietääkseni ei dysleksiaa ole. Eurofia vois toisaalta olla tästä lähin uusi, ihan oikea termi. Keksin sille jo merkityksenkin: euforiaa eurooppalaisittain. Esimerkiksi jenkit pitää eurooppalaisia vapautuneina seksihurjastelijoina, liberaaleina villi-ihmisinä. Eurofia vois olla tämän mukamas “eurooppalaisen olemuksen”, estymättömyyden estetiikkaa ja euforiaa, tietynlaista hedonistista heittäytymistä? Niin että eurofista viikkoa vaan, itse kullekin!
Moni on kysellyt missä muhun todennäköisimmiten voisi törmätä. Jos ei allekirjoittaneen aliaksesta keksi “kotiani” ja kantapaikkaani, voin täsmentää: Simonkatu 6. Muita kantismestoja muun muassa Cuba, Fannyn terde, Tori.. Eiköhän me nähdä, rakkaat ystävät! Kesä on vasta puolivälissä, joten nyt äkkiä ylös, ulos ja baanalle!
Kuutamolla,
Jenny Woo
Neiti Spearsin Circus piti tietysti käydä katsastamassa, tarpeeksi mielenkiintoinen hahmo ja show oletusarvoltaan spektaakkelinomainen. Plussaa sirkushuveista ja rohkeudesta (vaiko epätoivoisuudesta?) esityksen pornahtavuuden suhteen. Pysyi silmät ja korvat auki kun tykitettiin audiovisuaalista seksiä. Valitettavasti musiikillinen anti oli juuri kuten arvata saattoi ja totta puhuakseni jopa alhaiset ennakko-odotukset osoittautuivat optimistisiksi: mimmi veti ihan pokkana playbackinä koko keikan. Vaikka tanssikoreografiat oli kunnossa ja hetkittäin Britney näytti liikkeissään ihan uskottavalta ja imagonsa arvoiselta, on täysin absurdia priorisoida laulajana siten, että panostaa kaiken energian lavakuvioiden opetteluun ja panee nauhan pyörimään yleisölle. Tollaisella panoksella päätähden homman olis voinut hyvin voitaa joku look-alike oikein styleerattuna; oliskohan eturivi huomannut eron? Ei järjetön idis hei. Pistäis identtisen hahmon hakuun ja löydettyään tanssikoulutukseen; laulun imitoinnilla myy näemmä silti täysiä areenoita. Easy money, minimum effort. No mutta. Vitsit vitseinä ja kritiikki sikseen, mun sympatiat on kuitenkin aina Spearsin puolella vaikka se olis miten pihalla tai pohjalla – tai fuskais live-esiintymisissä. It's Britney bitch!
Viime blogissa funtsin, että yksi tän kesän spesifeistä tunnusmerkeistä tulee olemaan Michael Jacksonin musan potentiaalisesti ylilyöty fiilistely. Ihme kyllä mulla ei oo vielä tullut yliannostusta vaan liputan vielä jonkin aikaa täysillä ilmiölle. Sinällään pidän surullisena ja banaalina sitä, että vasta kuoleman kautta voidaan kunnolla uudelleenelää “vanha” lahjakkuus, mutta niinhän se vaan menee. Katsotaan parin kuukauden kuluttua, ehkä sitten riittää jackoilu. Tai joku muu kuolee ja ah, sentimentalisoidumme taas toisaalle.
Toinen detalji edellisblogistani: euforia oli sitten kiireellä kirjoitettuna eurofia. Tietääkseni ei dysleksiaa ole. Eurofia vois toisaalta olla tästä lähin uusi, ihan oikea termi. Keksin sille jo merkityksenkin: euforiaa eurooppalaisittain. Esimerkiksi jenkit pitää eurooppalaisia vapautuneina seksihurjastelijoina, liberaaleina villi-ihmisinä. Eurofia vois olla tämän mukamas “eurooppalaisen olemuksen”, estymättömyyden estetiikkaa ja euforiaa, tietynlaista hedonistista heittäytymistä? Niin että eurofista viikkoa vaan, itse kullekin!
Moni on kysellyt missä muhun todennäköisimmiten voisi törmätä. Jos ei allekirjoittaneen aliaksesta keksi “kotiani” ja kantapaikkaani, voin täsmentää: Simonkatu 6. Muita kantismestoja muun muassa Cuba, Fannyn terde, Tori.. Eiköhän me nähdä, rakkaat ystävät! Kesä on vasta puolivälissä, joten nyt äkkiä ylös, ulos ja baanalle!
Kuutamolla,
Jenny Woo
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
Juon samppanjaa, siis olen
Huh hellettä, virkkoi huora kirkossa hikoillessaan. Tämä nainen ei ole kirkossa kerennyt ravaamaan, mutta jostain syystä samaistun tällä hetkellä huora-poloiseen. Ehkä, koska duunimotivaatio on tähän aikaan vuodesta heikonpuoleinen ja samppa maistuu paremmalta kuin koskaan. Biletäpinät non-stop, vatsanpohjassa perhosia joka ke, pe, la -ja su! En mä kylläkään hikoile vain työnteon ja juhlimisen herkän balanssin uhmaamisesta aiheutuvasta morkkiksesta, sillä biletys on itse asiassa osa mun työnkuvaa. Jenny on nyt tehnyt jotain tuhmaa, eikä taidakaan pystyä ignooraamaan paheitansa yhtä hyvin kuin luuli. Jos yhä kiemurtelen morganeissa sinä päivänä, kun seuraavaa blogia ehdin taas kirjoittaa, paljastan ehkä tekoseni. Juuri nyt.. kohtaan yksin sormia heristelevät demonini.
Paljon ehtii tapahtua näin parin viikon väliajoin. Mun kesäklubeilla on ollut törkeän hyvä meno, mutta myös juhannus ja Gay Pride toi taas lisää hauskuutta ja häppeningiä viime viikkoihin. Tänä vuonna en ehtinyt marssimaan kauniin sateenkaarikansan keskuudessa, mutta kulkue oheistapahtumineen oli kuulemma ollut onnistunut, taas kerran. Suomessa jengi ei ehkä ole vielä oivaltanut Priden potentiaalia karnevalistis-kumouksellisena, liberaalina ja äärimmäisen positiivisena tapahtumana, johon voi ottaa osaa myös ei-gay-väestö. Tottakai pohjimmiltaan Priden sanoma on se sosiaalisen ja kulttuurisen ylpeyden ja oikeuksien puolesta taisteleminen, mutta mä korostaisin seksuaalisen monimuotoisuuden ja ihan seksuaalisuuden itsensä julistamista. Mun mielestä Prideen pitäisi ottaa osaa jokaisen seksuaalisen olennon! Seksikästä marssia hyvän asian puolesta, mitä sitä mutkistamaan sen kummemmin. Fag hag kiittää ja kuittaa.
En vuodata pitkää suruvirttä Michael Jacksonin kuoleman johdosta, mutta kieltämättä kirpaisi hieman. Toisaalta jokainen jenkkiroskalehtensä huolella syynännyt on jo vuosikausia tiennyt, ettei Jackolla enää kauaa henki pihise. Varsinkin vikat puoli vuotta melkein joka viikko on rustattu pikkuartikkeli “Is Jacko dying?” - otsikoin. Olihan se aivan kuolleen näköinenkin, sori nyt vaan, jo kauan ennen kuolemaansa. Ja istui pyörätuolissa kärrättävänä ilman mitään lausuntoja miksi. Kaikesta huolimatta sekä Jackson Fiven että Popin Kuninkaan musa elää ikuisesti ja saa myös ihan oman spesiaalin merkityksensä tänä kesänä, kun kaikki radiot sentimentalisoivat aiheen tiimoilta. Tullaanko me muistamaan rakkauden ja riettauden kesä 2009 kesänä, jolloin kuunneltiin Jacksonia enemmän kuin “koskaan”? Sääliksi käy muuten myös Farrah Fawcettia, ei kai senkään olis vielä tarvinnut kuolla. Niille, jotka ei tiedä kenestä edes puhun: Farrah oli se karismaattinen Charlien enkeli, jolla oli kaikkein paras fleda!
Kuolinuutiset on aina ikäviä, mutta ne pitää ottaa muistutuksena siitä, että on itse elossa. Eletään veri kohisten, nauretaan pois turha stressi ja hankitaan mahdollisimman paljon uusia ja inspiroivia kokemuksia. Pitää poistua välillä mukavuusalueilta ja löytää itsestään uusia puolia. Kehittää itseään. Ja sen sijaan, että suree sitä mitä puuttuu, voi päättääkin rakastaa itseään sellaisena kuin on ja tehdä elämästään juuri sellaista kuin haluaa. Lopetetaan se vinkuna, narina ja marina. Syksyllä synkistelette kuitenkin, turha väittää muuta. Nyt pari kuukautta pelkkää eurofiaa kiitos, pannaan kaikki hyvä energia kiertämään. Jos kuulen jonkun kitisevän helleaallon uuvuttavuudesta, mä tulen ja pussaan! Mua saa kanssa pussata jos oon ikinä otsa rypyssä – lupaan lopettaa mökötyksen siihen. Nyt rauhaa ja rakkautta, nähdään meillä!
Elämäniloa 58 kiloa,
Jenny Woo
Paljon ehtii tapahtua näin parin viikon väliajoin. Mun kesäklubeilla on ollut törkeän hyvä meno, mutta myös juhannus ja Gay Pride toi taas lisää hauskuutta ja häppeningiä viime viikkoihin. Tänä vuonna en ehtinyt marssimaan kauniin sateenkaarikansan keskuudessa, mutta kulkue oheistapahtumineen oli kuulemma ollut onnistunut, taas kerran. Suomessa jengi ei ehkä ole vielä oivaltanut Priden potentiaalia karnevalistis-kumouksellisena, liberaalina ja äärimmäisen positiivisena tapahtumana, johon voi ottaa osaa myös ei-gay-väestö. Tottakai pohjimmiltaan Priden sanoma on se sosiaalisen ja kulttuurisen ylpeyden ja oikeuksien puolesta taisteleminen, mutta mä korostaisin seksuaalisen monimuotoisuuden ja ihan seksuaalisuuden itsensä julistamista. Mun mielestä Prideen pitäisi ottaa osaa jokaisen seksuaalisen olennon! Seksikästä marssia hyvän asian puolesta, mitä sitä mutkistamaan sen kummemmin. Fag hag kiittää ja kuittaa.
En vuodata pitkää suruvirttä Michael Jacksonin kuoleman johdosta, mutta kieltämättä kirpaisi hieman. Toisaalta jokainen jenkkiroskalehtensä huolella syynännyt on jo vuosikausia tiennyt, ettei Jackolla enää kauaa henki pihise. Varsinkin vikat puoli vuotta melkein joka viikko on rustattu pikkuartikkeli “Is Jacko dying?” - otsikoin. Olihan se aivan kuolleen näköinenkin, sori nyt vaan, jo kauan ennen kuolemaansa. Ja istui pyörätuolissa kärrättävänä ilman mitään lausuntoja miksi. Kaikesta huolimatta sekä Jackson Fiven että Popin Kuninkaan musa elää ikuisesti ja saa myös ihan oman spesiaalin merkityksensä tänä kesänä, kun kaikki radiot sentimentalisoivat aiheen tiimoilta. Tullaanko me muistamaan rakkauden ja riettauden kesä 2009 kesänä, jolloin kuunneltiin Jacksonia enemmän kuin “koskaan”? Sääliksi käy muuten myös Farrah Fawcettia, ei kai senkään olis vielä tarvinnut kuolla. Niille, jotka ei tiedä kenestä edes puhun: Farrah oli se karismaattinen Charlien enkeli, jolla oli kaikkein paras fleda!
Kuolinuutiset on aina ikäviä, mutta ne pitää ottaa muistutuksena siitä, että on itse elossa. Eletään veri kohisten, nauretaan pois turha stressi ja hankitaan mahdollisimman paljon uusia ja inspiroivia kokemuksia. Pitää poistua välillä mukavuusalueilta ja löytää itsestään uusia puolia. Kehittää itseään. Ja sen sijaan, että suree sitä mitä puuttuu, voi päättääkin rakastaa itseään sellaisena kuin on ja tehdä elämästään juuri sellaista kuin haluaa. Lopetetaan se vinkuna, narina ja marina. Syksyllä synkistelette kuitenkin, turha väittää muuta. Nyt pari kuukautta pelkkää eurofiaa kiitos, pannaan kaikki hyvä energia kiertämään. Jos kuulen jonkun kitisevän helleaallon uuvuttavuudesta, mä tulen ja pussaan! Mua saa kanssa pussata jos oon ikinä otsa rypyssä – lupaan lopettaa mökötyksen siihen. Nyt rauhaa ja rakkautta, nähdään meillä!
Elämäniloa 58 kiloa,
Jenny Woo
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Rakkauden ja riettauden kesä 2009
Nyt se on alkanut. Älyttömin inkkarikesä ikinä. Kauniin katastrofin ainekset on myllänneet ilmassa jo koko toukokuun, mutta vihdoin jokikinen kesänavausrituaali on suoritettu talviturkin heittämisestä baarifestareihin. Pyöränkin fiksasin. Kesällä EI sais harrastaa yksityisautoilua – ellei ole vuokrannut kreisikuumaa avoautoa. Ja cäbejä ei ehkä lasketa myöskään, pakkohan ihmisten on kotiin päästä ja tankojuoppouteenkaan ei voi kannustaa. Mun vaihtoehdot lienee nyt tosiaan ne fillari ja pirsseillä suhailu, koska kaahasin ajokorttini hyllylle. Ei auttanut flirtti, ei anelu; “..koska neiti: liika on liikaa”.
Sain kuin sainkin sen ostosmatkan alta pois, eli piipahdin Stokiksessa (pidemmälle ei tässä kiireessä kerennyt..) uusimassa kenkä-, laukku-, ynnä muut varastot. Impulsiivinen shoppailu on parasta, mutta visa vinkui hyvän maun ja järjen rajoilla tanssien. Tämäkin, toisaalta, kuuluu mun mielestä tähän ikään, elämäntilanteeseen ja varsinkin vuodenaikaan. Spontaanimeininkiä, harmitonta hedonismia, rajojen tietoista venyttämistä. Jos ei nyt, niin koskas sitten?
Myöskin eräs varma kesän merkki teki taas hauskan comebackin elämääni. Kaveri vuosien takaa, Madridin-ajoilta, tuli käymään stadissa. Istuin Groteskin terdellä syömässä, kun joku tarttui mua takaapäin hiuksista kiinni, kiskaisi pään kevyesti takakenoon ja moiskautti suukon mun kaulalle. Hullu nainen, aina yhtä näyttävä sisääntulo! Teema ja tapahtumien kulku saneltiinkin jo tästä hetkestä ja matka jatkui Torin terden kautta meille. Törkeetä sheikkailua, samppa virtasi ja oli aivan asiattoman hauska ilta. Lienee sanomattakin selvää, että jatkot pidettiin. Ja mikä parempi tapa juhlistaa vanhan frendin näkemistä kuin siveettömät jatkot? Siveellisenä naisena en kerro tässä kohtaa enempää.. If a gentleman never tells, a lady certainly does – but only to her gal pals, right?
Täten julistan kesän 2009 rakkauden ja riettauden kesäksi. Rakkauden jo löytäneet nauttikoot täysillä ja rakkautta yhä kaipailevat rakastakoot itseään, ystäviään ja läheisiään. Rakkautta ei pidä etsiä liian kiihkeästi; ei se etsimällä tai päättämällä löydy. Ehkä järkevintä on rietastella elämänsä ratoksi – kyllä Se Oikea, jos sellaista onkaan, jossain vaiheessa vastaan tulee. Eikä tarvitse olla parisuhteessa antaakseen ja vastaanottaakseen rakkautta. Ja mikä parasta: sama pätee myös muihin tarpeisiin! Rietastelkaa sydämenne kyllyydestä, mutta älkää särkekö sydämiä hauskanpidon lomassa. Pitäkää siis omanne ja muiden sydämet ehjinä, ei valheita tai väärinkäsityksiä. Puhdasta rakkautta tai puhdasta riettautta – parhainta, jos sekä-että!
Julistamani kesäntoivotus inkarnoituu jo mun “himassa” järjestettävien kesäklubien nimissä.. arvaa, kuka keksi ne? Musta tuntuu, että meininki tulee olemaan aivan järjetöntä, eli tervetuloa pilke silmäkulmassa!
Täysillä,
Jenny Woo
Sain kuin sainkin sen ostosmatkan alta pois, eli piipahdin Stokiksessa (pidemmälle ei tässä kiireessä kerennyt..) uusimassa kenkä-, laukku-, ynnä muut varastot. Impulsiivinen shoppailu on parasta, mutta visa vinkui hyvän maun ja järjen rajoilla tanssien. Tämäkin, toisaalta, kuuluu mun mielestä tähän ikään, elämäntilanteeseen ja varsinkin vuodenaikaan. Spontaanimeininkiä, harmitonta hedonismia, rajojen tietoista venyttämistä. Jos ei nyt, niin koskas sitten?
Myöskin eräs varma kesän merkki teki taas hauskan comebackin elämääni. Kaveri vuosien takaa, Madridin-ajoilta, tuli käymään stadissa. Istuin Groteskin terdellä syömässä, kun joku tarttui mua takaapäin hiuksista kiinni, kiskaisi pään kevyesti takakenoon ja moiskautti suukon mun kaulalle. Hullu nainen, aina yhtä näyttävä sisääntulo! Teema ja tapahtumien kulku saneltiinkin jo tästä hetkestä ja matka jatkui Torin terden kautta meille. Törkeetä sheikkailua, samppa virtasi ja oli aivan asiattoman hauska ilta. Lienee sanomattakin selvää, että jatkot pidettiin. Ja mikä parempi tapa juhlistaa vanhan frendin näkemistä kuin siveettömät jatkot? Siveellisenä naisena en kerro tässä kohtaa enempää.. If a gentleman never tells, a lady certainly does – but only to her gal pals, right?
Täten julistan kesän 2009 rakkauden ja riettauden kesäksi. Rakkauden jo löytäneet nauttikoot täysillä ja rakkautta yhä kaipailevat rakastakoot itseään, ystäviään ja läheisiään. Rakkautta ei pidä etsiä liian kiihkeästi; ei se etsimällä tai päättämällä löydy. Ehkä järkevintä on rietastella elämänsä ratoksi – kyllä Se Oikea, jos sellaista onkaan, jossain vaiheessa vastaan tulee. Eikä tarvitse olla parisuhteessa antaakseen ja vastaanottaakseen rakkautta. Ja mikä parasta: sama pätee myös muihin tarpeisiin! Rietastelkaa sydämenne kyllyydestä, mutta älkää särkekö sydämiä hauskanpidon lomassa. Pitäkää siis omanne ja muiden sydämet ehjinä, ei valheita tai väärinkäsityksiä. Puhdasta rakkautta tai puhdasta riettautta – parhainta, jos sekä-että!
Julistamani kesäntoivotus inkarnoituu jo mun “himassa” järjestettävien kesäklubien nimissä.. arvaa, kuka keksi ne? Musta tuntuu, että meininki tulee olemaan aivan järjetöntä, eli tervetuloa pilke silmäkulmassa!
Täysillä,
Jenny Woo
maanantai 11. toukokuuta 2009
Do that Woo!
Viikko piti sisällään kolme bileiltaa ja yhden äitienpäivän. Kiirettä piti, mutta duunit on tehty täysillä ja jopa joogaan ja tankotanssitunneille (mun uusi harrastus, loistavaa kuntoilua!) ehdin parina päivänä. Bonuksena oli todella hauska nähdä pitkästä aikaa ulkomailla asuvia ystäviäni – jälleennäkeminen toteutui luonnollisesti kuplivan merkeissä.
Eilen aamulla heräsin Eirassa ihmeellisessä korsettiyöpaidassa, joka ei ollut mun. Jatkot kaverillani oli kulminoituneet hauskaan pukeutumisleikkiin, joka oli teemaltaan pornahtava, mutta toteutukseltaan aika epäesteettinen... saatiin käsittämättömän hyvät naurut. Toisaalta hymyni hyytyi aamupäivällä hengaillessani jatkokämpässä yhä kyseinen asuste päällä, koin hetkellistä vanhuuden tunnetta. Olenko mä liian vanha tälläiseen? No en todellakaan. Nää illat on aivan parhaita. Sitäpaitsi kesän kynnyksellä on pakko ottaa ilo irti valoisista öistä ja lisääntyneestä energiamäärästä. Pehmeä lasku kesään (tai oikeammin: nousu), eli nyt voi alkaa taas bailata ankaremmin! Mun mielestä pilkku pitäisi tulla pari tuntia myöhemmin toukokuusta syyskuuhun.
Päästyäni omiin vaatteisiini kiitin kaveriani taas yhtä onnistuneista jatkoista; kyseinen tyyppi osaa todella hostata cocktailkutsut, illalliset tai jatkot tyylillä. Kiiruhdin korot kopisten alas kadulle peloissani, että tilaamani taksi olisi jo huristellut menemään tovin odotettuaan. Ei ollut. Jääkärinkadulla liehuivat komeasti Suomen liput, taivas ei olisi voinut olla sinisempi ja ihmiset kävelivät kaduilla kukkakimput kainalossa äitejänsä tapaamaan. Mä olin myöskin lupautunut serveeraamaan perinteisen äitienpäiväbrunssin (jonka nyt venytin myöhäiseksi lounaaksi) kotonani. Tänä vuonna mä en jaksanut ruoskia makuhermostoani kulmakunnan ässämarketeista saatavalla hunajamarinoidulla broilerilla. Käsittämätöntä, että kaupan ostovastaava tai whatever kehtaa väittää asiakkaiden tekevän valinnat kylmälaatikoiden täyttämiseksi. Tapetaan orastava ruokakulttuurin kehitys voiton maksimoinnilla, masentavaa! Oli pakko nousta jälleen barrikadeille ketjumaailmaa vastaan, mutten jaksanut metskata keskustasta haluamaani; lopulta hommasin safkat Soupsterin cateringista. Viikon fiksuin tekoni, kaikki meni smoothisti! Hyvä ruoka, parempi mieli – hyvät juomat, vielä parempi! Möttönen kruunasi taas juhlan.
Alkuviikon muut ilta-happeningit eivät venyneet jatkoihin saakka, mutta inspiroivia iltoja tuli istuttua. Mä rakastan tätä tunnetta; ei väsytä vaikka pitäisi, haluaa vaan tanssia yöt läpeensä ja käydä mielenkiintoisia keskusteluja, tavata mielenkiintoisia ihmisiä, päätyä mielenkiintoisiin tilanteisiin. Toukukuun puolivälistä viimeistään vaan uhkuu puhtia ja ryhtiä. Ainakin minä. Elämänmaku suussa, mieli leijailee korkeuksissa.
Lisäksi olen lopettanut tupakoinnin, mikä oli mahtava päätös! Terveys, ulkonäkö ja pankkitili kiittää, tässä järjestyksessä. Oraalifiksaatio-ongelman päätin ratkaista ostamalla laukun täyteen tikkareita, ja itse asiassa mun duunissakin on kyseisiä nameja saatavilla aina kun siltä tuntuu. Tikkarit yksin tuskin kiloja tuo, mutta pitää katsoa, ettei entisestä sauhukuningattaresta kuoriudu non-stop-pullanmussuttajaa muutoin. Tuskin. Ja jos röyhyttely korvaantuisi jossain määrin enemmällä syömisellä, voin aina myös heittää parit ylimääräiset kierrokset tangossa tai joogamatolla. Kunto kohenee, vaatteet ohenee. Kohta saakin taas vetää biksut päälle! Suunnittelen viettäväni tänä kesänä huolella aikaa Munkan rantsussa aamuisin ennen duunia tai iltapäivisin duunin jälkeen. Ehkä pitää yhdistää mun loppukuun shoppailumatka kohteeseen, josta sais hyvän brunan näin pikku tauon jälkeen. Eka kerta biitsillä ilman pohjarusketusta on ihan perverssi fiilis! Tilanne vaatii snadia fuskaamista. Purkista tai matkalta, tai sekä-että.
Uusi viikko, uudet kujeet – korkatkaa kaikki kesäkausi alkaneeksi parhaaksi näkemällänne tavalla. Grillausta, uimista, pyöräilyä, terassi - mitä ikinä. Kesää ei voi aloittaa liian aikaisin!
XOXO,
Jenny Woolauantai 2. toukokuuta 2009
Jenny Woo (back) in the City
Tuntuu mahtavalta aloittaa kirjoittamaan blogia nyt, kun kaikki hässäkkä Helsinkiinpaluun jäljiltä on ohi ja elo normalisoitunut. Normalisoituminen ei kuitenkaan mun kohdalla tarkoita seestymistä tai tylsistymistä – menoa on riittänyt! ;)
Mutta: mä olin jo niin asettunut Madridiin opiskeluaikoina, etten jossain vaiheessa uskonut enää palaavani. Barcelona oli kova kakkosvaihtoehto kodinostolle. Kielikin oli hallussa. Oh well! Kun Kim ja Riku rupes puhumaan mielenkiintoisesta ravintolaproggiksesta, valmistuminen häämötti ja Helsinki-ikävä kasvoi, tajusin, mitä mun oli tehtävä. En oo katunut takaisinmuuttoa vielä kertaakaan; päinvastoin tuntuu, että stadista on viime vuosina muokkautunut täysi helmi. Kivoja rafloja, toimiva yöelämä, muoti alkaa näkyä katukuvassa ja ihmisillä on pilkettä silmäkulmassa.
Ostin kämpän Munkasta, koska se on sopivan lähellä keskustaa – ja kaukana siitä. Mä käyn joka tapauksessa duunissa ytimessä, plus pari-kolme kertaa viikossa baanalla, joten en pääse landeutumaan. Mun kotikulmilla ei ole ainuttakaan siedettävää menomestaa, joten suunta keskustaan on itsestäänselvä.
Viimeiset kuukaudet hurahti kreisivauhtia kaiken karnevalismin keskellä. Hiihtoloman vietin Alpeilla, pääsiäisen Rukalla. Tekis mieli suunnitella jo seuraavaa laskureissua! Levyjulkkareita, avajaisia, muotinäytöksiä, synttäreitä, kissanristiäisiä. Vappu meni kanssa perinteisen irvokkaasti, eli hauskaa oli!
Tää kevät on todella ollut fantastinen. Tänäänkin aurinko paistaa siihen malliin, että tekee vaan mieli iskeä silmää ohikulkijoille, tilata lounaalla cosmo ja istua iltoja aamuun asti. Mä oon satavalmis kesään kaikkine seikkailuineen! Vois ehkä tehdä pikku shoppailureissun johonkin vielä toukokuussa, uusia vaatekaappi. Se on jännä, kuinka ihmiset panostaa niin paljon kevätsiivouksiin kotonaan, muttei katso peiliin. Kyllähän ne ikkunat on hyvä kerran vuodessa pestä ja hyväntekeväisyyteen vanhaa kamaa toimittaa, mutta ihan yhtä paljon, ja enemmänkin, sä edustat elämäsi järjestäytyneisyyttä omana fyysisenä itsenäsi kuin asuntosi kautta. Mars lenkkipoluille tai kuntosaleille ihmiset! Kroppa kuntoon, väriä pintaan ja tyyli haltuun! Mä en tunnustaudu turhamaiseksi ihmiseksi, ihan vain iloitsen nähdä, kun ihmiset voi hyvin. Ja kun pitää huolta itsestään, voi hyvin ja näyttää hyvältä – ei mitään tähtitiedettä. Jos tarttee apua, voi sitäkin saada: ei muuta kuin puhelu personal trainerille tai stylistille. Paras bonus on tietenkin se, että hyvässä kunnossa jaksaa bilettää kovempaa, eikä myöskään näytä kulahtaneelta. Varsinkin, jos sutinaa haluaa..
Mulla ei ole onneks koskaan ollut ongelmia, sikäli olen kohteeseen silmäni iskenyt. Koputetaan puuta. Miehille vinkiksi: jättäkää pokaus-repliikit, esitelkää itsenne ja olkaa herrasmiehiä. Parhaiten tehoaa hyvä katsekontakti, luonnollisesti soljuva juttelu ja tietenkään en myöskään panee pahakseni, jos haluaaa tarjota suosikkijuomaani Möttöstä, tai muuta kuplivaa. Cheers!
All yours,
Jenny Woo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)